»Ehkä.» Olav katsoi miettivänä mäkeä nousevan tytön jälkeen.
Eirik virkkoi:
»Minun ainoa suruni onkin, kun minun on lähdettävä, ennenkuin hänen tulevaisuutensa on turvattu.»
»Sen huolen sinä voinet jättää minulle.» Olavin huulet vetäytyivät siihen pieneen, vinoon hymyyn, joka hänellä oli ennen ollut usein pojalle vastatessaan. »Mehän emme ole vuosikausiin huomanneet sinun huolehtivan sisaresi hyvinvoinnista.»
»Ei, ei. — Mutta minunhan oli ensin nähtävä maailmassa ympärilleni kuten muutkin miehet. Ja minä tiesin hänen olevan sinun hoteissasi hyvässä turvassa.»
»Eikö se turva sitten enää olekaan kyllin hyvä?»
Eirik seisoi painaen sikliterää veneen kylkeen ja katsellen alas.
»Sinähän tiedät, isä, että alat vanheta, — niin —» Eirik vilkaisi isää hämillään. Olavin ilme oli nyt kylmä ja epäystävällinen. Hän jatkoi kuitenkin: »Minun siskoni ei ole niin iloinen ja vallaton kuin hänen pitäisi olla — ikäänsä nähden.»
Olav ei voinut olla kysymättä, vaikkakin se oli hänestä vastenmielistä:
»Onko hän valittanut — sinulle?» hän kysyi epäillen.