Olav Auduninpoika ei ollut käynyt minoriteettien luostarikirkossa sen valmistumisen jälkeen.
Oli valoisa ja raikas toukokuun aamu, kevät oli tänä vuonna tullut niin varhain, että tuomi kukki pitkin tienvarsia Olavin noustessa mäkeä sillalta luostariin. Hän oli varhain liikkeellä — vasta hänen astuessaan kirkonmäelle aikoivat kellot tapulissa soida. Hänen päänsä yläpuolella kumahtelevat malmin soinnut panivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.
Kirkossa auringon valo tulvi ikkunoista sisään leveitten hirsipalkkien tavoin ja tomu tanssi valossa. Olav vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta se ei muistuttanut hänen mielestään fransiskaanien kirkkoa, mikäli hän sitä muisti sinä iltana, jolloin se oli pimeä ja kylmä ja tyhjä, vielä siistimätön rakennuksen jäljiltä, kuorikaan pimeässä yössä ammottavana. Nyt oli kuori auringon paisteesta kirjavana heillä oli jo ikkunoissa maalatut ruudut — seinissä oli kalkkimaalauksia, ja pääalttarilla oli hyvin paljon ja kauniita koristuksia. Sen takana, syvemmällä kuorissa hän näki ruskeita veljeksiä tuolissaan seisomassa, he olivat jo aamurukouksissaan.
Kuorista vasemmalle, jossa hän muisteli seinällä olleen ihmeellisen ristiinnaulitun kuvan, oli nyt kaksi pientä sivualttaria, seinällä niiden takana kudotut vaatteet. Ristiinnaulitun kuva lienee sama, joka nyt oli kuorissa poikkihirrellä, mutta se näytti päivänvalossa toisenlaiselta.
Kirkko oli vielä melkein tyhjä, ja niin Olav istuutui rahille oven suuhun odottamaan messu-aikaa. Hän katseli siinä joutilaana ympärilleen — oli totta, mitä ihmiset sanoivat, paljasjalka-veljesten kirkosta oli tullut kaunis. Hänen yläpuolellaan kellot kutsuivat, ja sisään virtaili yhä uusia vieraita. Hänen oma joukkonsakin tuli, Baard parhaissa pukimissaan; Anki ja Tore niissä uusissa vaatteissaan, jotka hän oli antanut heille kaupungin matkaa varten. He polvistuivat hetkiseksi; heidän noustuaan Olavkin nousi ja läksi heidän kanssaan astumaan kuoriin. Signe ja Una olivat jo naisten puolella polvillaan, Cecilia keskellä. Neitonen oli kokonaan hunnun peitossa. Kirkko täyttyi yhä — aina kun noviisi puettiin, tapasi kirkkoon saapua paljon kansaa.
Munkki astui sisään pitkä kynttilänsytytin kädessään ja sytytti alttarikynttilät, ja suurin osa kirkon etuosassa seisojista polvistui. Olavista oli noloa jäädä seisomaan kaikkien katseltavaksi, hänkin polvistui ja veti nutun nurkan silmilleen. Silkkikangas tuntui harvinaisen pehmeältä ja viileältä — harvinaisen, sillä hän ei ollut viime vuosina usein pitänyt juhlapukuaan.
Hän alkoi tottumuksesta mutista rukouksia ollessaan siinä asennossa — hän teki niin aina hyvän tavan vaatiessa häntä olemaan niinkuin hän rukoilisi. Hänellä oli sillä oma tarkoituksensakin — hän kulki hyvän, hurskaan kristityn kirjoissa ja hän tahtoi ollakin sellainen. Hän tahtoi kätkeä luopumuksensa oman sydämensä syvyyteen — hän ei halunnut julkisesti kuulua Jumalan vastustajiin ja pilkkaajiin. Heille hän ei toivonut voittoa ja menestystä — hän tiesi itse, vaikkakin hän oli sellainen kuin oli, toivovansa Kristukselle voittoa ja kunniaa — kuten maanpetturi, maanpaossa vierailla mailla, voi salaisesti iloita maanmiestensä voitoista, salaa toivoa sille lipulle menestystä, jonka alla hän ei itse milloinkaan saa taistella.
Mutta hän tiesi myöskin, että ne sanat, jotka vuotivat hänen huuliltaan, olivat itämättömien jyvien kaltaisia, joita hän kylvää sittenkin, koska hän ei halua naapuriensa tietävän mitään hänen köyhyydestään.
Mutta muistettuaan nyt, että hän joutuisi ensi talvena elämään Hestvikenissä yksinään —! Nyt hän ei enää voinut peittää sisäistä tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan sillä ajatuksella, että hän raataa muitten hyväksi, kaikkien niitten, joitten onni ja hyvinvointi riippui hänen työstään. Cecilialle olisi onneksi, sen Olav kyllä ymmärsi hyvin, jos hänen puolisonsa voisi ottaa mukaansa kaikki, mitä Cecilialle kuului, ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja Eirik oli poissa, Bothild oli poissa —.
Hän tulisi siten jäämään ypö yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverinsa ruumiin kanssa.