Olav tunsi joutuneensa näine ajatuksineen ikäänkuin virran pyörteeseen — hän joutuisi vinhaa vauhtia nieluun. Hänet valtasi ikäänkuin huimaus nähdessään yksinäisyyden, joka nyt vallitsisi lahden rannalla — hiljaisuus, aivan kuin hän olisi vaipunut merenpohjaan, selkeään ja liikkumattomaan pimeyden kuiluun, ja tietäisi, ettei hän täälläkään olisi yksin. Kun kaikki se, mihin hän oli voinut ajatuksensa kiinnittää, riistettiin pois ulottuvilta, olisi hän jälleen yksin itse sen Elävän Olennon kanssa, jota hän oli koettanut paeta ja jolta piiloutua —.
Jumala, minun Jumalani, oletko sinä ajanut minut ylös pilviin ja sitten meren pohjaan asti —? Hänet oli kerran asetettu ypö yksin Jumalan kasvojen eteen sinervänkalpean talviyön taivaan holvin alle — jolloin hän kadotti toisen puolen elämäänsä —. Menetettyään nyt kaikki, mitä hän sen tilalle oli koettanut panna, oliko hän nyt pakotettu tuntemaan Jumalan silmät itseensä luotuina, kuten meren syvyyksissä levämetsän välistä.
Ellei itämättömältä näyttävä jyvä olisikaan itämätön, ja jospa murhattu lapsi liikkuisikin kuihtuneista lehdistä tehdyssä vuoteessaan ja heräisi —!
Olav ei tiennyt, oliko siinä oikeastaan pelkoa vaiko toivoa. Mutta tänä selvänäköisyyshetkenään, joka hänet nyt valtasi, hän näki, ettei hän ollut milloinkaan pelännyt ottaa kantaakseen huolta tai tuskia luullessaan voivansa pelastaa elämän turmiosta tai hukkaan joutumasta. Ainoa, mitä hän oli aina pelännyt, oli nähdä elämän pirstoutuvan, lahoavan —. Ja hän näki ihmeellisen selvästi, että sama voima, joka oli pakottanut hänet ottamaan hoiviinsa kaikki ne, jotka hänen tielleen joutuivat, pakotti hänet nyt ottamaan hoiviinsa oman sielunsa. Hän oli aina kuullut ja ymmärtänyt, että miehen on rakastettava lähimmäisiään niinkuin itseään, niin, ja se oli oikein, ja mitä tarkemmin sen sanan jälkeen osasi elää, sitä parempi. Mutta kuten aurinko loistaa maalatun ikkunan läpi, niin että siitä voi nähdä sen kuvat, samoin selveni hänelle nyt yht'äkkiä senkin merkitys, mitä Jumala oli käskenyt selkeästi ja puhtaasti, että ihmisen on myös rakastettava itseään —.
Hän heräsi siihen, että joku kosketti häntä olkaan. Eräs munkeista osoitti sormin ja viittilöiden, että Olavin oli mentävä eteen — hän ei ollut huomannut, miten pitkällä messu oli, mutta pappi oli jo messussa Orate, fratres — ja hän huomasi nyt Eirikin; hän ei ollut huomannut pojan tuloa —.
Mutta kuorikaaren alla Eirik makasi käsivarret sivuilla, otsa lattiassa. Tummanpunainen samettiviitta levisi makaavan ylitse, laskeutui harmaalle kivipermannolle, sen alta näkyi miekka — sillä tänään, jolloin hän tuli tarjoutumaan Jumalalle kaikkineen, mitä hän oli ja mitä omisti, Eirik yksin sai kantaa aseitaan Jumalan huoneessa.
Olav nousi, astui muutaman askelen eteenpäin, polvistui paikalleen nuorukaisen vasemmalle puolelle. Ja rakkaus poikaan katkaisi lopulta kaikki siteet. Hän antoi tänään pois oman poikansa —. Olav kätki jälleen päänsä vaipan laskoksiin.
Hän oli luvannut tyttärensä — hänet hän antaisi miehelle, johon hän luotti vain puolittain, kaikelle, mitä maailmassa on epävarmaa ja vaihtelevaa, mutta juuri siksipä hänestä tuntuikin kuin hän ei luovuttaisi Ceciliaa kokonaan käsistään, hän voisi vielä joutua tarttumaan hänen kohtaloonsa. Mutta Eirikin hän antaisi Jumalalle, sille, joka on vuoriakin lujempi, kuolemaa ja tuomiotakin varmempi — tämä oli todellinen ero ainiaaksi, se saattoi ulottua iankaikkisuuteen asti —.
Poikani, minun poikani, joka toteuttaa sen, missä minä petin —.
Olav ei seurannut messua — hän ei seurannut mitään ulkopuolella itseään, ennenkuin hän kuuli äänen vierestään.