Gardiani seisoi keskellä kuoria, hänen edessään polvistui Eirik suorana ja sorjana, nuoret kasvot kääntyneinä ylöspäin, viitta heitettynä taaksepäin, niin että soljet ja sulhasketjut välkkyivät hänen silkkinutullaan. Eirik oli kokonaan punaisissa, sillä vaatteet piti uhrattaman alttarille, ja parhaiten tarvittiin punaisia messupukuja.
Olav kuuli Eirikin vastaavan — niin kovaa ja kirkkaasti, että kuului kautta koko huoneen. Kirkon takaosassa joku nainen itki ääneen — mutta ainahan on naisia, jotka niin tekevät, Olav koetti vakuuttaa itselleen voidakseen itseään hillitä. — Eirik oli täysi-ikäinen, niin ettei Olavin tarvinnut vastata mihinkään.
Hän näki Eirikin nousevan gardianin käteen nojaten Eirikin kannukset kilahtelivat hiljaa ja kauniisti hänen seuratessaan munkkia pääalttarille. Olav näki alttarilla karkean, harmaan sarkavaatekäärön — nyt siunattiin noviisin puku — nyt se annettiin Eirikille, joka otti sen ja painoi sitä rintaansa vasten.
Kuristava tuska kurkussa kävi sietämättömäksi — ja silloin Olav tunsi kirvelevien silmiensä sokenevan. Hän veti vaipan jälleen kasvoilleen. Kun hän jälleen nosti silmänsä, oli Eirik poissa.
Olav nousi, meni jälleen paikoilleen Baardin viereen. Hän ei ymmärtänyt mitään nyt seuranneista luvuista ja rukouksista. He olivat jo laulaneet hänen huomaamattaan veni Creatorin —.
Ja he palasivat vihdoin viimein. Olav ei ollut tuntea tätä nuorta munkkia —. Hieno, kapea päälaki loisti vasta-ajeltuna ja kiiltävänä hiusten lyhyeksi leikatun, mustan reunan keskellä, ja nämäkö olivat Eirikin tummat, levottomat kasvot, jotka olivat käyneet kelmeiksi kuin niini ruskettuessaan; hänen suuret, keltaiset silmänsä loistivat kuin tähdet. Hän näytti entistä pitemmältä ja hartiakkaammalta tuhkanharmaassa viitassaan, hoikilla vyötäisillään solmullinen köysi. Olav näki vaipan helman alta Eerikin paljaat jalat sandaaleissa.
Hän seisoi siinä hetkisen hiljaa ja säteilevänä. Sitten hän kääntyi — kulki ympäri kuorin, hänen uudet veljensä antoivat hänelle rauhansuudelman. Isän uudelleen katsoessa ylös hävisivät viimeiset munkeista luostarin ovesta.
— Olav tapasi joukkonsa kirkon mäellä. He tarttuivat hänen käteensä, toinen toisensa jälkeen, onnitellen häntä ja hänen poikaansa. Monet kaupunkilaiset, jotka tunsivat Olavin, tulivat tervehtimään.
Arnentyttäret pyyhkivät silmiään päähuiviinsa. Cecilia oli laskenut hunnun silmilleen — hän ei ollut tainnut nostaa sitä kirkossa ainoatakaan kertaa.
»Mitä sinä tästä pidät, tyttöseni?» Olav kysäisi häneltä heidän kiertäessään majapaikkaan; heidät oli kaikki kutsuttu sinne paastoa lopettamaan.