»Niin», oli neidon vastaus.
No niin, mutta hänhän oli nähnyt veljeään niin vähän viime vuosina,
Olav ajatteli.
IX.
Olav ei säästänyt mitään pitäessään tyttärensä kihlajäisiä, ja läsnä olleet vieraat puhuivat siitä vielä jälkeenkinpäin. Olav Auduninpojan kesteissä ei milloinkaan ollut liian iloista ja meluisaa, mutta kaikki oli käynyt kauniisti ja arvokkaasti.
Signe ja Una jäivät sinne jälkeenpäin tyttärineen ja muutamine palvelusneitoineen, ja Hestvikenissä oli kiirettä. Cecilian suuret myötäjäiset oli tarkastettava ja viimeistä sijaa myöten pantava kuntoon, ja kaikille niille talonväestä, jotka Olav aikoi ottaa hääsaattoon mukaan, oli laitettava häävaatteet kuntoon.
Signe tuli eräänä aamuna Olavin luo sanomaan, että heidän oli nyt katsottava, mitä lapsi saisi äitinsä perinnöstä mukaansa.
Ingunn Steinfinnintyttären morsiusarkku oli ollut kamarissa Olavin luona koko ajan; hän ei ollut milloinkaan vastannut, kun joku oli tahtonut viedä sitä aittaan. Kun hän nyt kantoi sen vanhan Toren kanssa sieltä päivänvaloon, pelkäsivät naiset siellä olleitten vaatteitten pilaantuneen. Olav oli kyllä pitänyt sitä kahden hirrenpätkän päällä, mutta kamarissa oli aina raa’ahko ilma.
Olav huomasi Cecilian odottavan jännittyneenä, vaikkakin hän oli yhtä rauhallisen näköinen kuin tavallisesti. Tytär ei ollut milloinkaan nähnyt äidiltään perimiään tavaroita; arkkua ei oltu sen jälkeen avattu, kun Olav otti sieltä vaimonsa kuolinvaatteet.
Olav antoi Signelle avaimen. Mutta naiset eivät saaneet lukkoa auki — hänen itsensä täytyi avata. Niin hän jäi seisomaan ja katselemaan, mitä he sieltä ottivat esille.
Hänen silmiinsä osui ensiksi kokoonkääritty, punaisenruskea villakutous. Vaikka se olikin käärössä, hän tunsi sen heti: he olivat käyttäneet sitä hänen lapsuudessaan aulan koristeena. Siihen oli ommeltu uusi Jørsalan linna ja lammasta kunnioittavat pyhimykset, Pyhän Jonin näyn mukaan. Kuvan sekä ylä- että alapuolella oli reunoilla köynnöksiä, joiden välissä oli eläimiä ja metsästäjiä.