Naiset nostivat kynttilän valoon viheriän silkkihameen, johon oli kudottu kullankeltaisia kukkia ja lintuja. Vyötäisiltä se oli kohtalaisen ahdas, mutta alaosasta avara ja tavattoman pitkä. Kaikki naiset huudahtivat ilosta nähdessään niin kauniin kankaan — vahinko, että se oli leikeltävä, jos siitä pitäisi tehdä Cecilian morsiuspuku!
Olav muisti Ingunnin kannattaneen sitä kulkiessaan pöydän ympäri juomaa tarjoamassa — hän oli kompastunut siihen heidän käsikädessä juostessaan sinä kesäiltana sateesta märän pihan poikki — ja pimeässä neitsytkammiossa hän oli tuntenut pehmeän silkin kietoutuvan hänen hennon vartalonsa ympärille ikäänkuin seikkailun luvattoman suloisuuden osana. Hänen sydäntänsä kouristi ajatellessaan miehen tarttuvan hänen tyttäreensä, joka on tähän pukuun pukeutunut —.
»Olisi sääli leikellä ja tärvellä noin kallista silkkiä», hän sanoi. »Cecilia ei ole niin vanha, ettei hän vielä voisi kasvaa pituutta — hänen äitinsä oli pitkä nainen. On parasta antaa tämän hameen olla vielä jonkin vuoden —.»
* * * * *
Olav oli sopinut Aake Kolbeininpojan kanssa, että hän kävisi Gunnarsbyssä ennen heinäntekoa katsomassa, minkälaista rypungilaisten luona on, ennenkuin vie sinne tyttärensä. Hän meni Oslon kautta viedäkseen kultasepälle osan koruja ja pöytäkalustoa — Cecilialla pitää olla joitakin uusia esineitä pesään vietävänä, mutta Hestvikenissä oli niitä niin paljon, ettei tarvinnut muuta kuin vanhoista tehdä. Tyttären häät kysyivät siksi paljon menoja, vaikkei isä ostaisikaan hänelle uusia hopeita myötäjäisiksi.
Viimeisenä kaupungissa-olonsa päivänä hän meni minoriittien kirkkoon kuulemaan vesperlaulua. Sitten hän meni luostarinportille ja pyysi saada tavata poikaansa.
Veli Eirik tuli portille — nähdessään nuoren munkin Olav taas hätkähti — hän Oli niin toisennäköinen kuin kotonaan lahdella. Häneen oli jo painunut luostarin leima, mutta sillälailla, että se puki häntä. Kotona oli aina niin, ettei Eirik oikein tuntunut tietävän, miten hänen pitäisi käyttäytyä — milloin hän oli liian meluava, milloin liian töykeä, milloin liian kohtelias, milloin taas liian välinpitämätön, mutta olipa hän minkälainen tahansa, aina hän liioitteli. Nyt hän näytti oppineen käyttäytymään rauhallisesti ja puhui, niinkuin ajattelisi ennen sanomistaan.
Hänellä ei ollut paljon aikaa, hän sanoi — heillä raivosi täälläkin rutto. Isä Einar sanoi sen tulleen vedestä; se mätäni tällaisessa kuumuudessa. Ja niin oli sekä hänen että veli Arnen oltava puutarhassa. Mutta hän kysyisi eikö hän saisi ottaa isää kanssaan sinne, silloin he voisivat jutella hänen tehdessään työtä.
Suurten koivujen alla oli lehtikatoksessa viileätä ja ruoho kasvoi korkeana ja rehevänä, sitä piti kosteana Eikabergistä luostarin puutarhaan onttoja tukkipuita myöten johdettu puro. Olav istui nauttien rauhasta katsellessaan kahta nuorta, harmaakaapuista veljeä, jotka kulkivat kanniskellen vettä herne- ja selleripenkkeihin. Kukkapenkeissä oli jo jokin ruusu puhjennut, ylt’ympärillä nuokkuivat keltaiset liljat, ja kasvoi sinisiä kukkia, joitten nimeä Olav ei tiennyt.
Eirikin ollessa vesitiinun luona Olav jutteli isän kanssa. Isä Einar, noviisimestari, oli opettanut häntä jo lukemaan kirjasta ja kirjoittamaan, se oli hänelle helppoa.