Olav tunsi monessa asiassa poikansa entuudestaan — hänellä oli aina ollut hyvät ajatukset itsestään, kun hänen oli määrä tehdä jotakin, ennenkuin hän oli päässyt oikein siihen kiinnikään. Mutta poika oli ollut täällä vasta kuusi viikkoa, ja Olav huomasi hänessä nyt jo suuren muutoksen. Hän istui antaen rakkauden Eirikiin hehkua ja lämmittää sydäntään: hän oli aina pitänyt tavallaan tästä lapsesta, ja nyt oli hyvä tuntea tämän paljon kokeneen ja käpristyneen rakkauden saavan kasvaa terveeksi ja voimakkaaksi.
Olav otettiin Gunnarsbyssä niin hyvin vastaan ja Kolbeininpojat osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, ettei Olav voinut muuta kuin viihtyä siellä.
Talo oli suuri ja kaunis auringon puoleisella mäellä pienen järven rannalla, ympärillä leveät pellot ja niittymaat; se voi hyvin elättää kolme veljestä oikein mahtimiesten tavoin. Talon tavat olivat täällä lähempänä hovimiestapoja — kuten saattoi odottaakin, olihan täällä nuoria herroja, jotka elivät komeasti. Isäntäväen ja navetta- sekä renkitupaväen välillä oli joukko palvelusneitoja ja nuorukaisia — jotkut näistä olivat rypungilaisten köyhiä sukulaisia.
Olav ei ollut ennen nähnyt ketään Gunnarsbyn naisväestä. Gunhild Rypa, Kolbeininpoikain äiti, oli raihnainen ja uudelleen lapsi. Niin ettei Cecilia saisi anoppia niskaansa. Aaken ja Steinerin vaimot olivat kumpikin juuri päässeet lapsivuoteesta silloin, kun Hestvikenissä oli kihlajaiset. Olav piti heistä vähimmin kaikista gunnarsbyläisistä. Brynhild oli kovan näköinen, mutta Lucia oli liian makea — hän lupasi Olaville, että Cecilia saisi peseytyä maidossa ja juoda viiniä, milloin haluaisi. Olav hymyili itsekseen — Cecilia kyllä selviytyisi heistä — hänen lapseltaan ei puuttunut järkeä enemmän kuin kykyäkään, ja hän käyttäytyi yhtä kohteliaasti kuin nämä kaksi ritarien tytärtä. Sitäpaitsi oli vallan luonnollista, että nämä veljestenvaimot iloitsivat nuorimman langon naidessa talon perillisen, silloin hän voisi muuttaa Gunnarsbystä vaimoineen lapsineen, kun se aika koitti.
Niin ettei Olav ollut tyytymätön näkemäänsä ratsastaessaan pois
Gunnarsbystä.
* * * * *
Kesäkuumaa kesti päiväkausia. Päivällisen maissa tuntui rajuilma usein uhkaavan — tummansininen seinä, laella hohtavia punaisenkeltaisia pilviä, kohosi metsäisten harjanteitten takaa; synkässä sinessä välkähteli etäisiä salamoita, aivan niinkuin majassa liikuteltaisiin kynttilää, ja ukkonen kieri hiljaa jyristen yli maitten. Jonkin kerran pieni nurkka siitä purkautui ja sadekuuro rapisi kuiville maille, mutta rajuilmaa, joka olisi puhdistanut ilman, ei vain kuulunut. Ja joka ilta kirkastui ja joka aamu vaikeni taivas sinervän autereisena ennustaen päiväksi poutaa.
Oli paahtavan kuumaa sinäkin aamupäivänä jolloin Olav ja Tore ratsastivat kotiin niiden metsien kautta ja erottavat Eytjavatnin seudut Foldenista. Ja päivällisen maissa heidän ratsastaessaan harjua myöten kohosi jälleen ukkospilviä pohjoisesta ja idästä, varjostaen auringonpaahtamia maita ja mustentaen kaikkialla alavimmilla paikoilla olevien soitten vedet. Polku vei joidenkin harjanteella olevien karjalaidunten kautta. Erään karjamajan edessä istui nuori nainen kehräämässä, hän piti samalla toisella silmällä huolta juustokattilasta, joka oli aivan hänen vieressään tulella kuopassa. Huomattuaan kulkijoitten olevan rauhallisia ihmisiä hän ilostui suuresti saadessaan vieraita; hän tahtoi tarjota heille välttämättä sekä lämmintä maitoa että piimää evääksi. Heidän siinä jutellessaan selvisi, että vanha Tore tunsi jonkun hänen miehensä sukulaisen. Silloin he jäivät istumaan ja juttelemaan, Olavin mennessä purolle, joka kuului solisevan lähellä metsässä — hän aikoi etsiskellä viileätä paikkaa, jossa voisi nukahtaa.
Hänen oli kuljettava jonkin matkaa alaspäin; karjamajojen luona maa oli tallattua karjan juottopaikan ympärillä, ja siinä paikassa, mihin hän ensin heittäytyi kuusten alle sammalelle, vilisi muurahaisia. Mutta sitten hän joutui kuivalle mäennyppylälle, jossa oli matalaa heinää, ajuruohoa ja kissankäpäliä, ja sinne hän heittäytyi metsänlaitaan.
Hän ei ollut erittäin väsynyt — makaili vain katsellen suuria sinisiä ja hopeareunaisia pilviä, jotka vaeltelivat kuusenlatvojen yläpuolella, niin että varjot vaihtuivat kirkkaankeltaiseen auringonvaloon. Ukkonen jyrisi kaukana, ja suurten kivien välissä solisi ja lirisi puro mäen alla.