Mäen toisella puolella metsä kohosi äkkijyrkkänä vuorenharjanteella, mutta vastapäätä häntä oli vuorenvieressä ja sen kivien koloissa kukki punainen horsma. Ja silloin välähti Olaville yht'äkkiä, että hän oli ollut täällä kerran ennenkin — hän tunsi vieremän ja kukkaryhmät ja nämä siniset, hiljaa kohoavat pilvet ja kaukaisen ukkosen jyrinän — kaikki oli vanhastaan tuttua.
Sitten kangastus hävisi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Täällä oli aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin metsässä vetten varrella. Olav selitti itselleen erehdyksensä, makasi päivänpaisteessa puoleksi suljetuin silmin ja tunsi mäestä leviävän voimakkaan tuoksun, joka sai hänet raukeaksi.
— Silloin hänet herätti yhtäkkiä ilmihereille jokin ääni, joka hävisi, ennenkuin hän käsitti, mikä se olikaan — jokin varjo vilahti hänen ohitseen nopeasti kuin lentävän linnun varjo. Hän avasi silmänsä, katseli ympärilleen ja näki Ingunnin seisovan puron toisella puolella tunturin vieremässä punaisten kukkien keskellä.
Olav ei hämmästynyt — noustessaan polvilleen hän näki yhdellä silmäyksellä kaikki ne seikat, mitkä hän sittemmin näystä muisti. Metsän läpi lehahti samassa lämmin tuulenhenki, ja korkeat, punaiset kukkatertut huojuivat siellä, puitten latvoja taivutti syvä huokaus ja neulaset suhahtivat, mutta hiuskaan ei liikahtanut häntä ympäröivässä valtoimesta kullanruskeasta tukasta muodostuneessa vaipassa. Hän seisoi liikahtamatta, pitkät, kalpeat kädet ristissä rinnoilla. Hänen valkoiset kasvonsakin olivat liikkumattomat — hän tuijotti Olaviin ihmeellisen rukoileva katse suurissa, avoimissa silmissään. Vaikkakin Olav oli hänestä niin kaukana, hän sentään saattoi huomata Ingunnin ihon kalpeuden ja kosteuden — se oli aina sellainen kuumuuden häntä rasittaessa.
Olav ei ensinkään huomannut ihmetellä, vaikka hän näkikin Ingunnin sellaisena, jollaisena hän oli heidän kasvaessaan. Hän ei itsekään huomannut lainkaan omaa ikäänsä noustessaan ja juostessaan mäkeä alas näkyä kohti. Aikaa ei ollut olemassakaan. —
Olavin rientäessä mäkeä alas Ingunn ojensi kätensä häntä kohti — Olav ei ymmärtänyt, ojensiko hän käteni ottaakseen häntä vastaan vaiko varoittaakseen häntä tulemasta. Mutta nyt hän huomasi lumivalkeissa kasvoissa suurta tuskaa —.
Silloin hänen jalkojensa alta vierähti kivi. Olav vaipui polvilleen, ja hänen takanaan purossa kuului pulahdus. Kun hän sitten nosti päätään, oli näky hävinnyt, mutta pitkät, huojuvat kukat heiluivat pitkin koko vieremää, aivan kuin joku olisi paennut sitä tietä —.
Olav jäi vähäksi aikaa etukumaraan asentoon yrittäen päästä selvyyteen —. Silloin hänestä tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi veren tulvehtiessa ja hänen aivonsa halkaisisivat pääkopan — ja vieremä näytti liikkuvan ylöspäin, pimeyden laskeutuessa levyinä hänen silmilleen, ja hän vaipui maahan tajuttomana.
— Hän heräsi sadevirtaan — ensiksi hän huomasi kivien olevan täynnä pilkkuja, mutta ne eivät olleet kauttaaltaan märkiä, hän näki niillä kivillä, joilla hän oli maannut, olevan verta, ja hän huomasi olevansa jäykkä ja kasvot märkinä verestä. Hän näki sadekuuron vaaleanharmaan vaipan lakaisevan puron uomaa, lehtipuut vaalenivat tuulenpuuskan kääntäessä niiden lehtiä.
Olav nousi ja tunsi olevansa niin heikko kuin koko ydin olisi puhallettu pois hänen luistaan. Hänen päähänsä koski hirveästi — eikä se johtunut iskusta, vaan sisältäpäin ja sydämestä — hän ymmärsi Ingunnin olleen täällä ja nyt hän oli poissa, ja näky oli ollut kuin ilmestys toisilta ajoilta kuin nämä ovat, hetkiltä, joiden päällä hän oli luulin ja ihmisiän lepäävän. Läpi sielun ja ruumiin riipaisi tuska, jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut, ja hän ajatteli, että se oli Kuolema—.