Sitten tuskan aalto laski, henki kulki jälleen ja hän ravisti itseään rankkasateessa. Hypätessään puron yli hän huomasi vapisevansa ja koko ruumis oli voimaton.
Sade kohisi mäenrinteessä. Olavin rientäessä sitä ylös karjamajaa kohti Tore kurkisteli häntä vaimon kanssa majan ovelta: »— mitä sinulle on tapahtunut, Olav?» Tore kysyi ihmeissään.
Olav oli unohtanut olevansa verissään. Hän vastasi juosseensa päin kuusen runkoa. Hän heittäytyi vuoteeseen majan perällä, makasi suullaan kädet kasvoillaan, koettaen siten miettiä. Toiset seisoivat ovella katsellen sadetta.
Aurinko paistoi jälleen ja metsikkö hohti viheriänä ja sinisenä ja pesun jälkeen hienona Olavin ratsastaessa Toren kanssa eteenpäin iltapäivällä. Olav ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta hänen sielunsa syvimmässä, syvemmällä kuin epätoivo ja levottomuus, asusti ilo. Hän oli nähnyt, ettei kuolema ollut häntä vielä erottanut Ingunnista, ja hänen oma nuoruutensa eli vielä jossakin ajassa ja paikassa, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt sen surmatakseen.
* * * * *
He saapuivat Hestvikeniin vasta yön tultua. Olav auttoi Torea hevosia hoitaessa — he panivat ne talliin, jos sattuisi yöllä tulemaan taas ukkosilma. Kun Olav kurkottausi silittämään sitä nuorta hevosta, joka seisoi pilttuussa hänen ratsuhevosensa vieressä — se pillastui niin, että tömisi ja jytisi — se pelkäsi ja peräytyi. Kun Olav aikoi mennä aivan hevosen luo, tuli se kerrassaan villiksi.
»Minä luulen hevosen pelkäävän sinua!» Tore sanoi.
Olavin täytyi tulla sen pilttuusta pois; hän ei virkkanut mitään.
Hän nukkui heti maata käytyään. Aamulla oli muisto näystä kuihtunut tai niinkuin se olisi tapahtunut, kauan sitten. Mutta aikoessaan pukeutua hän astui kamarin ovelle tarkastellakseen paitaansa — hän pelkäsi saaneensa vaatteisiinsa lampaantalia metsämajassa. Silloin hän huomasi puolella silmällään, että hänen olkapäänsä oli veressä — siinä oli pureman jäljet. Hänen sitä katsellessaan pursui kirkasta verta pienistä hampaanjäljistä.
Sydäntä ja päätä kouristi jälleen hirvittävä tuska, ja Olavin täytyi tarttua ovenpieleen, kunnes hänelle selvisi että tämä käsittämätön oli totta — miten se oli mahdollista —.