Hänellä oli ollut siinä pieni arpi. Ingunn oli purrut kerran vallattomuuttaan häntä olkapäähän — eräänä yönä hänen ollessaan Ingunnin luona luhdissa Frettasteinissä. Hän ei ollut muistanut sitä moniin herran vuosiin, sillä arvet olivat vuosien kuluessa hälvenneet, ja ne olivat niin kaukana, ettei hän nähnyt niitä päätään kääntämättä. Mutta nyt veri pursusi punaisena ja raikkaana hänen hampaittensa pienistä jäljistä —.

X.

Olav kulki talossaan kuin unissakävijä Arnentyttärien ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä valmistellessa häämatkaa. Koko hänen mielensä oli kääntynyt sisäänpäin, näyn muistoihin. Hän mietiskeli, mitä se merkitsi, että Ingunn tuli takaisin sellaisena —.

Merkki olkapäässä vuoti aina aamuisin. Hän ei tuntenut siinä muuten mitään, mutta jos hänen ajatuksensa hetkeksikään kääntyi pois kohtauksestaan vainajan kanssa, muistutti se olemassaolostaan, pistäen tai kirvelien.

Ne ajat olivat hänestä itsestään jo niin kaukana, ettei hän edes itse tiennyt, mitä hän muisti oikein, mikä oli unta. Mutta hän oli muistavinaan Ingunnin nauraneen sinä yönä ja sanoneen tahtovansa purra omaansa merkin —.

Ja oliko hän nyt tullut siitä muistuttamaan?

Nyt hän jäisi jälleen yksin. Kaikki, mistä hän ei ollut luullut voivansa luopua, oli nyt luistanut hänen käsistään. Hän oli kohta yhtä yksin maailmassa ja vapaana kuin lintu, niinkuin siihen aikaan, jolloin hän sitoi itsensä lapsuutensa morsiameen —.

Hän oli vaeltanut heidän lapsuudestaan pitkän, raskaan tien. Ja ajatellessaan nyt sitä, oli se aika, jonka he olivat täällä lahdella eläneet miehenä ja vaimona yhdessä, ollut siitä vain pieni osa — he olivat asuneet yhdessä kaksitoista vuotta, mutta hänen maanpakolaisvuotensa nuoruudessa olivat kestäneet lähes kymmenen vuotta, ja nyt oli kolmetoista vuotta hänen kuolemastaan. Hän ei ollut ennen milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, että se aika, jolloin he olivat saaneet elää naimisissa, oli oikeastaan hyvin lyhyt. Hänestä oli tuntunut kuin he olisivat kuuluneet toisilleen niin kauan kuin hän saattoi muistaa, eikä se loppunut Ingunnin kuolemassa. Vasta silloin, kun hänen oma elämänsä alkoi kuivua ja kuihtua kuten puu kuivettuu, tulee ontoksi ja lahoksi vuosi vuodelta siinä yhä harvemman oksan keväisin työntäessä lehtiä, silloin hän ei enää tuntenut samalla tavalla heidän yhteenkuuluvaisuuttaan, joka oli paljon laajempaa ja syvempää kuin mitä hän oli milloinkaan kyennyt ymmärtämään — mutta ne lyhyet ajat, jolloin he olivat saaneet nauttia toistensa rakkaudesta, sinä syksynä Frettasteinissä ja ensi vuosina Hestvikenissä, ne olivat vain olleet näkyvinä merkkeinä heidän välisestään salaisesta yhteenkuuluvaisuudesta.

Ja jos Ingunn nyt oli saanut täyttää lupauksensa, tulla hänen luokseen — elävä kuolevan luo — ja jos hän nyt oli saanut luvan avata sen merkin, jolla hän kerran tyttömäisessä vallattomuudessaan oli hänet merkinnyt, eiköhän se vain muistuttanut häntä siitä, ettei heidän välinen side ollut vieläkään katkennut, että heidän suhteensa yhä vieläkin piti paikkansa ja että Ingunn vieläkin voisi vaatia omansa?

Eivätkä he siis voineet erota toisistaan. Jumalan tuomio yksin voi erottaa heidät niin kauas kuin Taivaan valtakunta on helvetistä — jos he ovat tulleet yhtä erilaisiksi kuin vapaat, autuaat sielut Jumalan joukossa ovat perkeleen kahlehdituista orjista.