Hän huomasi toisenkin asian, vaikkei hän tiennyt, miten se oli hänelle selvinnyt, että sielut olivat ilman ikää. Synti ja armo vaikuttavat niihin ja muovailevat niitä, mutta se tapahtuu toisella tavalla, kuin millä aika ja työ ja sairaus vaikuttavat ruumiiseen. Ingunnin raihnaiset jäsenet ja hänen oma ahavoitunut, arpinen ruumiinsa olivat vain kuin kuluneet työkalut; sitä tarkoittivat kuvantekijät kuvatessaan sieluja alastomiksi lapsiksi, joista enkelit ja paholaiset kumpikin ottavat omansa, niiden tullessa ulos kuolleen suusta. Ikää ei ole kuoleman jälkeen, vaan sekä autuaat että kadotetut saavat ottaa ikuisen kohtalonsa vastaan täysissä nuoruutensa voimissa. Veli Vegard oli myös opettanut heille siten — iäisyydessä ovat kaikki aina nuoria.

Cecilia Olavintyttären hääseurueessa oli viisikymmentä henkeä Hestvikenistä lähdettäessä, rengit ja apulaisnaiset siihen luettuina. Se muodosti kuormahevosten ja karjan kanssa kylien läpi komean kulkueen. Olav katseli sitä tyytyväisenä: ihmisten arvostelun mukaan hänellä oli viime vuosina ollut myötäkäymistä. Ruotsin sotaretken jälkeen hän oli nauttinut paikkakunnalla arvonantoa, kaikki tiesivät, että hänellä olisi ollut täällä valtaa, jos hän olisi halunnut sitä käyttää, hänellä oli varallisuutta, ja hänen lapsensa olivat tuottaneet hänelle kunniaa ja iloa. Hän ei ollut valittanut raskaina vuosinaan kenellekään surujaan, eikä kukaan ollut nähnyt hänen ylpeilevän hyvinä päivinään — tämä maailma ei saanut milloinkaan valtaa hänen ylitseen.

Nyt hän sai seurata sitä sydämensä kehoitusta, joka oli ollut hänellä näinä vuosina — langeta ristiinnaulitun Kristuksen jalkojen juureen ja tunnustaa eläneensä koko ikänsä salaisessa taistelussa Jumalaa vastaan, ja nyt hän makaa tässä hänen edessään polvillaan, voitettuna.

Hän ei voinut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Ikivanhaa murhajuttua tuskin enää kannattaisi vetää esiin. Se oli vain oka, jonka hän oli painanut omaan lihaansa — mutta se oli särkenyt, kunnes oli tullut pois ja unohtunut jo kauan sitten, mutta haava syöpyi ylt’ympäriltä ja kalvoi häntä.

Hänet luultavasti tuomittaisiin pyhiinvaellusmatkalle joka kestäisi hänen kuolemaansa asti, hän oli nyt siksi vanha. Ja hän ajatteli sitä rauhallisin mielin, nyt juuri nähdessään ympärillään vaurautensa — hän luopuisi siitä nyt mielellään, antaisi panna raudat käsiinsä ja jalkoihinsa, kulkisi parannusta tekevänä pyhiinvaeltajana pyhästä paikasta toiseen, anellen ruokansa —.

Mutta aina Eirikiä ajatellessaan jännitys sai hänet vapisemaan. Hän muisti pojan vain sellaisena, millainen hän oli polvistuessaan luostarikirkon kuorissa, sorjana ja säteilevänä sulhaspuvussaan. Eirik oli antautunut Jumalalle pelotonna ja ilman pikkumaisuutta. Ja kun hän astui esiin paljasjalkamunkin vaipassa, jättäessään maailmalle jäähyväiset — isän mielestä, joka nyt voi antaa rakkautensa poikaan tulvehtia vapaasti, loisti jo sädekehä Eirikin kapean, kiiltävän päälaen ympärillä.

Hänelle hänen olisi nyt sanottava: »Minä en ole sinun oikea isäsi — olen sinun isäsi murhaaja.»

Jos Eirik tämänkin jälkeen tunnusti hänet omaisekseen — silloin oli kaikki hyvin.

Hän ei ajatellut sitä, mitä Cecilia tästä arvelisi.

* * * * *