Häät Gunnarsbyssä olivat hyvin kauniit; sekä rypungilaiset että Olav niittivät siitä kunniaa. Cecilia Olavintytär oli niin kaunis morsian, että hän vallan säteili kultakruunu avoimilla keltakiharoilla.
Olaviin koski nähdessään seuraavana aamuna nuoren vaimon huntuineen — tukka oli ollut Ceciliassa kauneinta, ja kun se nyt oli peitetty, hän näytti paljon pienemmältä kalpeana, vaaleasilmäisenä ja lyhytkasvuisena. Mutta hän oli vieraassa paikassa ja oudoissa oloissa — varmaankin hän virkistyisi, kunhan tottuisi olemaan naimisissa ja Gunnarsbyssä. Jørund näytti olevan morsiameensa erikoisen tyytyväinen.
Kuudentena hääpäivänä — Olav aikoi seuraavana päivänä lähteä kotiin — Kolbeininpojat tahtoivat näytellä hänelle ja hänen omaisilleen niitä kalleuksia, joita heidän äitinsä omisti ja jotka he kerran saisivat keskenään jakaa. Tällä Gunhild Rypalla oli kalliita aarteita ja paljon kauniita esineitä.
Kolbeininpojat ja nuoret emännät, Aaken ja Steinarin vaimot, innostuivat yhä enemmän. Ja taas Olavista tuntui, ettei hän pidä oikein näistä ihmisistä. Hänen mielestänsä oli liian rohkeata ja vastoin ylhäisön tapoja, ettei osattu käsitellä rikkauksia sen rauhallisemmin ja arvokkaammin — heidän äänensä kohosi ja laski; he olivat suuriäänisiä ja teräviä ja sitten taas heti imelän ystävällisiä, samalla kun he silmäilivät toisiaan epäluuloisin ja ahnein katsein. Nämä sukulaiset tulisivat tuskin rauhassa jakamaan perintöä äidin kuoltua, Olav ajatteli. Siihen ainakin pystyivät ne ylimykset, joiden joukossa hän oli kasvanut, ja hän itsekin kyllä, — olla niinkuin ei voitto tai tappio vähääkään järkyttäisi heidän mielenrauhaansa —.
Hän tuli katsoneeksi tytärtään. Tämä seisoi ääneti miehensä rinnalla. Olav luki hänen silmistään hänen ajattelevan aivan samoin, ja hän tunsi sydämessään pistoksen muistaessaan, että hänen oli huomenna ratsastettava pois ja jätettävä hänet tänne vieraitten ihmisten pariin.
Illalla Olav Iäksi tyttärensä kanssa kävelemään järvelle johtavaa polkua. Hän oli itse pyytänyt Ceciliaa lähtemään kanssaan — häntä halutti tietää, miten tämä viihtyi uudessa kodissaan. Mutta Cecilia ei virkkanut siitä mitään, eikä Olav saanut kysytyksi.
Vasta pihalle noustessaan Olav sanoi:
»Asianlaita on niin, Cecilia — sinä tiedät sen päivän tulevan ja se tulee ehkä ennen kuin sitä kukaan odottaakaan — että sinä palaat kotiin Hestvikeniin, ja silloin on kaikki siellä sinun. Pidä se mielessäsi, jos sinulle sattuisi käymään niin, että sinä nyt alkuaikoina joskus sattuisit ikävöimään kotiin.»
»Jumala suokoon sinulle pitkän iän, isä», morsian virkkoi nopeasti.
»— Ettekö te ole milloinkaan siitä puhuneet että Jørund muuttaisi
Hestvikeniin sinun eläessäsi?» hän kysyi sitten.
Olav ei ollut sitä ajatellut ensinkään, siksi hän vaikeni. Se ajatus ei oikein tuntunut miellyttävän: hän ei luullut olevan sopivaa asua yhdessä vävynsä kanssa. Olav vastasi vain: