He levähtivät samalla karjamajalla kuin silloinkin. Ja muitten levätessä Olav pujahti heidän joukostaan ja laskeutui joen rantaa myöten.
Aurinko paistoi ja kaikki oli kuten edelliselläkin kerralla — horsmat olivat kuihtuneet ja värittömät; siemenet irtaantuivat niistä ja lentelivät ilmassa hopeauntuvan tavoin. Olav seisoi hetken tunturin vieremään tuijottaen, mutta hän ei nähnyt tänään mitään ihmeellistä.
Hänen mieleensä johtui ensimmäisen kerran, että se kenties olikin harhakuva — tai jokin muu: »A negotio perambulante in tenebris, ab incursu et daemonio meridiano.» Sitä luetaan iltarukouksessa sitä vastaan, joka pimeässä vaeltaa, ja pahojen henkien hyökkäystä vastaan keskipäivän aikaan. Ja hän oli tuntenut itse usein, että auringon kilottaessa oikein kuumana päiväsydämen hiljaisena hetkenä on sellaista liikkeellä, jota ei näe —.
Tai jos se oli ollut Ingunn, mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään muuta — tahtonut vain varoittaa häntä pitämään huolta, ennenkuin antoi pois heidän ainoan lapsensa.
Sitten Olav karkoitti sen mielestään. Hän tahtoi uskoa, niinkuin ensin uskoi.
Olav sai kuulla kirkonkylässä, että Hestvikenissä oli ollut tuli irti.
Suuri, vanha idänpuoleinen latoja heinäsuovat olivat palaneet.
Metsä oli alkanut palaa lahden pohjoispuolella — kalastajat olivat sytyttäneet nuotion Härkätunturilla — ja sitten se oli tarttunut kanervikkoon, ja petäjikkö paloi, mutta tuli pysähtyi siellä olevaan rotkoon, jossa kasvaa lehmuksia ja pähkinäpensaita. Mutta pohjatuuli oli puhaltanut vähän aikaa ja kipinöitä oli lennellyt ladon edessä oleviin heinäpieleksiin; silloin menivät sekä heinät että lato — talon rakennuksetkin mäen alla olivat olleet vähän aikaa vaarassa.
On ihmeellistä, miten lahdelle päin näyttää epäsiistiltä, Olav ajatteli seuraavana päivänä ollessaan ulkona ja katsellessaan Härkätunturia kohti — mustiksi ja punaisiksi kärventyneitä puita, jotka törröttivät tai olivat kaadetut palaneelle sammalelle. Hiiliä ja nokea oli pitkin lahden vartta.
Lato oli ainoa talon rakennuksista, joka oli paikoillaan talon suuruuden ajoista asti. Siksi Olav olikin pahoillaan sen menetettyään. Ja tänä talvena olisi rehua hyvin vähän.
Hänen oli nyt ajateltava uutta rakennusta ja hätärehun keräämistä. Sitten tuli hylkeenpyynti- ja kalastusaika. Olavilla oli kädet täynnä työtä sekä syksyksi että talveksi. Väki huomasi hänen panevan erikoista huolta kaikkeen, niitä teki sinä talvena. Hän oli maininnut Torelle jotakin siihen suuntaan, että miehet arvelivat hänen tulevana kesänä aikovan lähteä jälleen ulkomaille ja että hän luultavasti tuumi Jørund Kolbeininpojan muuttavan tänne vaimoineen.