»Minä tulen Gunnarsbystä. Tyttäresi on lapsivuoteessa ja kärsii mitä kovimpia tuskia; olisi hyvä, jos voisit tulla hänen luokseen ja niin nopeaan kuin paras hevosesi jaloistaan pääsee.»
»Onko niin», Olav kysyi, »onko siinä heidän mielestään henki kysymyksessä?»
»Vaara on lähellä», toinen vastasi.
Olav riensi takaisin niitylle, sai Ragnan ja Toren käsiinsä ja sanoi heille, mistä oli kysymys. Hän käski Toren hakemaan Brunsveinin haasta ja Ragnan varustamaan ruokaa; sitten hän meni vieraan luo ja pyysi häntä kanssaan taloon. Heidän mennessään Olav kysyi äkkiä:
»Mutta mies, niissä sinun hevosesi on?»
»Minä olen tullut Gunnarsbystä jalan.»
»Tullut jalan?» Olav katsoi vieraaseen epäillen. Tämä oli noin kolmisenkymmenen ikäinen ja näytti tavalliselta palvelijalta. — Olav ei muistanut nähneensä häntä ennen, mutta eihän se ollut ihme, Gunnarsbyssä oli niin paljon ihmisiä; hän oli luotettavan näköinen. »Onko Jørund lähettänyt sinut tänne tuomaan sellaisia uutisia, eikä lähetä sinua ratsain?»
»Totta puhuakseni, rypungilaiset eivät ole minua lähettäneet. Mutta Cecilia auttoi minua kerran hädän hetkellä — silloin minä lupasin Jumalalle ja pyhälle Halvardille maksavani sen hänelle, jos joskus voisin sen tehdä. Minä arvelin nyt olevan sellaisen hetken — kunhan hän saa nähdä sinut ja puhua kanssasi, ennenkuin kuolee —»
Olav arveli keventyneimmin mielin, ettei tyttären laita mahtanut sentään olla niin huono, koskei hänen miehensä eivätkä kälyt olleet lähettäneet sanaa. Asiassa tuntui hänen mielestään sentään olevan jotakin merkillistä, mutta oli miten oli, hän oli tyytyväinen saadessaan tiedon tyttärensä sairaudesta ja hän aikoi heti ratsastaa Gunnarsbyhyn. Hän ei kysellyt vieraalta — tämän nimi oli Finn — sen enemmän, mutta taloon tultuaan hän käski pitämään vieraasta hyvää huoltaja kunhan olisi levännyt, lainaamaan hänelle hevosen kotimatkaa varten.
Tunnin kuluttua Olav nousi hevosen selkään ja antoi Brunsveinin mennä täyttä laukkaa — se oli hänen nopein juoksijansa, mutta hänellä ei ollut tapana ratsastaa sillä itse, sillä se ei ollut niin komean näköinen kuin Rode Roland, hänen oma ratsunsa. Skeidissokniin saavuttuaan hän pysähtyi muutamiksi tunneiksi sukulaisiinsa Hestbaekiin ja antoi Brunsveinin levätä, mutta Olav istui satulassa jo aikoja ennen auringon nousua, ja päivemmällä hän saapui Gunnarsbyhyn.