Samassa tuli joku apulaisnaisista tuoden lapsen äidin rinnoille. Cecilialla oli yllään vain pieni nuttu, joka peitti rinnan ja käsivarret; naisen nostaessa imettäjää korkeammalle pielusten varaan isä näki vilaukselta hänen ruumistaan vyötäisten kohdalta, ja hän näki Cecilian kupeitten olevan sinisen ja ruskean kirjavat. Aurinko paistoi samalla vuoteeseen — ilma oli vaihteleva, ja Olav huomasi hänen kasvoissaankin olevan lyönnin jälkiä.
»Oletko sinä loukkaantunut?» isä kysyi vieraan naisen mentyä.
»Olen, minä kaaduin ja loukkaannuin», Cecilia vastasi.
»Sen vuoksi tämä tulikin ennen aikojaan.»
Olavin mielestä oli hyvä, että se oli aiheutunut sellaisesta tapaturmasta — hän oli pelännyt Cecilian perineen äitinsä heikkouden; ja Cecilia oli varmaan pelännyt tämän lankeamisen tuottavan vaaraa.
»Silloinko sinä tulit ajatelleeksi lähettää Finnin hakemaan minua?»
Cecilia vaikeni vähän aikaa, aivan kuin hän olisi miettinyt:
»En minä häntä pyytänyt lähtemään —. Mutta ehkäpä hän oli mielestään minulle kiitollisuuden velassa —. Ehkä hän tuumi näin voivansa sen suorittaa — kuultuaan minun kaatuneen ja loukkaantuneen —»
»Onkohan hän mahtanut palata jo», Olav virkkoi, »— tiedätkö sinä siitä mitään? Hänen piti lainata meiltä hevonen, minä voisin viedä sen mennessäni.»
»Kyllä Finn toimittaa hevosen sinulle takaisin. Mutta totta puhuakseni, minä en usko hänen enää palaavan tänne Gunnarsbyhyn. He ovat täällä ankarampia palvelijoilleen kuin mihin me olemme tottuneet, ja koska Finn on lähtenyt täältä lupaa kysymättä —»