Cecilia synnytti vähän aikaa sen jälkeen toisen poikansa. Hänen nimekseen tuli Torgils — aivan sattumalta: poika tuli maailmaan melkein tukehtuneena ja naiset kutsuivat Eirikin sisään; hän antoi vastasyntyneelle hätäkasteen. Hädissään hän antoi pojalle ensimmäisen sukuun kuuluvan nimen, mikä mieleen johtui. Olav suuttui — pojan nimeksi olisi pitänyt tulla Audun hänen isänsä ja pienen poikavainaansa mukaan, eikä hän olisi tahtonut enää saada sukuunsa Likaparran kaimaa — vaikkakin miehen oma jälkeläiset olivat sen tehneet, kun kaksi Arne Torgilsintytär oli antanut pojilleen isoisänsä nimen.
* * * * *
Eirik sanoi isälle eräänä päivänä:
»Etkö sinä voisi olla Jørundin kanssa puhuessasi vähän puheliaampi?
Minä luulen, ettet sinä pidä hänestä.»
»En, minä en voi olla», Olav vastasi tylysti. Sitten hän lisäsi heti vähän myöntyvämmin: »Ei suinkaan Jørund voi vaatia minua kohtelemaan häntä enää meidän vieraanamme nyt hänen tänne kokonaan muutettuaan asumaan.»
Olav ei voinut enää lopultakaan tuntea Eirikiä kohtaan vanhaa vastenmielisyyttään. Nuorukainen oli pakottanut isän jollakin lailla kunnioittamaan itseään: hän oli jo toista vuotta kotona ja hänessä säilyi yhä luostarielämän tuottama muutos. Olav huomasi Eirikin aina koettavan tehdä sitä, mikä on oikein, ja hän oli saavuttanut sellaisen itsehillinnän, josta Olav olisi voinut vannoa, ettei hän sitä milloinkaan saavuttaisi. Isä muisti melkein häveten ensimmäisiä aikoja, jolloin hän oli odottanut, jopa melkein toivonutkin Eirikin jälleen lankeavan vanhoihin huonoihin tapoihinsa —.
— Kenenkään tahtomatta tai oikeastaan sitä edes selvästi tietämättään nämä kolme, jotka olivat niin kauan muodostaneet yhden perheen, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jørund Rypan tänne muutettua he tunsivat kasvaneensa toisiinsa ja hänen olevan vieraan —.
Hän kuljeskeli rakennusten väliä ikäänkuin hämillään — eikä tehnyt mitään. Täällä talossa ei myöskään ollut oikeastaan mitään sellaisia työtä, mihin hän olisi tottunut. Hän meni aamulla ulos, seisoi tallin ovella katsellen, miten hänen renkinsä hoiteli hänen hevosiaan; ellei ilma ollut mahdoton, hän läksi sillalle, maleksi siellä, katseli merelle ja syljeskeli veteen. Hän oli ollut jonkin kerran veneitten mukana, mutta sitten häntä ei enää huvittanut lähteä. Sitten hän loikoili huoneessaan penkillä ja torkahteli hän valitti, ettei yöllä saanut lasten vuoksi oikein nukkua. Olavin ja Eirikin tullessa kotiin venemiehineen — tämä tapahtui kalastusaikana — hän meni vanhaan tupaan ja jäi sinne istumaan, mutta miehet olivat väsyksissä ja nälissään eivätkä jaksaneet ajatellakaan pitää seuraa Jørund Rypalle. Vesilintujen pyyntiaikana hän piristyi vähän ja läksi muitten mukaan — mutta sitten tuli viikon päivyt kestävä pohjoismyrsky, ja silloin se loppui.
Cecilia ei nähnyt paljon muuta talon väkeä — hän pysytteli naistentuvassa tai palvelusneitoineen kodassa ja ulkorakennuksissa.
Tänä vuonna tuli kova rehunpuute Hestvikeniin, sillä heillä oli myöskin Jørundin karja, ja heidän oli täytynyt ottaa käytäntöön vanha läävä, joka oli ollut käyttökelvottomana ties kuinka kauan. Sitä oli vähän korjailtu, mutta nälkäiset eläimet kärsivät siellä kovasti. Cecilia saattoi tulla sieltä itkien, käytyään viemässä sinne ruoanpuolta — hänenpä ei moni ollut nähnyt itkevän, jos jotakin tapahtui ihmisten kesken, mutta eräänä iltana hän tuli läävästä ja tavattuaan Eirikin eteisessä hän kietoi kätensä tämän kaulaan pimeässä: