»Eirik — sinähän rukoilet Jumalalta niin paljon, etkö sinä voisi rukoilla, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät!»
»Minähän teen niin, tiedäthän sinä sen.»
Kun Olav oli sinä iltana mennyt kamariin nukkumaan, Eirik meni hänen luokseen ja sanoi isälle, mitä oli ajatellut, että heidän pitäisi ottaa Saltvikenin talo jälleen viljelykseen. Olav arveli heillä olevan enemmän hyötyä maasta, jos he käyttäisivät sitä kuten nytkin niittynä ja laitumena kuin että he antaisivat sen vuokralle. Eirik vastasi, ettei hän ajatellut sitä vuokrattavaksi, vaan että he viljelisivät omin väin täältä käsin: »Jos Jørund pitää kymmenen lehmää ja neljä hevosta, täytyy meidän vähentää omiamme tai siirtää osa muualle.»
Hän sai vihdoin isän jollakin lailla suostumaan. Eirik otti mukaansa Knutin ja Sveinin, Ragnan nuoret pojat souti etelää kohti jo parin päivän kuluttua vieden pari venelastia aidaksia mukaan. Eikä routa ollut vielä oikein sulanut maasta, kun hän jo läksi uudelleen, tällä kertaa joitakin eläimiä mukanaan, ja ennen Hallvardinmessua Eirik oli saanut aidatuksi suurimman osan vanhaa peltoa, jollei muuten, niin ainakin risuaidalla. — Ajan mittaan täytyi isänkin myöntää hänen olevan oikeassa — tästä tulisi vielä hyvä talo —
Olav Auduninpoika oli ollut itse talvimarkkinoilla Oslossa. Hän oli
tapansa mukaan tehnyt joitakin kauppoja, jotka piti päätettämän
Hallvardinmessuilla. Hän lähetti nyt Eirikin sinne, ja Eirik pyysi
Jørundia kanssaan.
Langokset viipyivät kaupungissa pari päivää juhlien jälkeen; he olivat tavanneet tuttuja ja iltaisin he istuskelivat taloissa juomassa. Eirik piti varansa — hän ei tahtonut joutua mihinkään niistä paikoista, joissa hän oli ennen liiankin tuttu; tämä oli yhtenä syynä siihen, miksi hän pyysi Jørundia kanssaan: ollessaan naimisissa olevan miehen kanssa lankesi luonnostaan, ettei hän mennyt yleisiin kapakoihin, vaan pysytteli muissa kokoushuoneissa ja kaupunkilaisten taloissa. Toisena syynä oli se, että hän huomasi Jørundin ikävöivän kovin Hestvikenissä.
Pyhän Eirikin päivän aatto-iltana he palasivat hyvin myöhään asuntoonsa peltisepän taloon, he olivat juovuksissa, ja niin Eirik nukkui seuraavana aamuna hyvin myöhään. Hän oli aikonut tänä päivänä kuunnella omien veljiensä messua — hän ei ollut ennättänyt käydä siellä muuta kuin ensimmäisenä kaupungissa olonsa päivänä — mutta nyt oli taaskin liian myöhäistä. Messu oli loppunut kaikissa muissa paitsi Hallvardinkirkossa; hän meni sinne ja sitten veljien luo vesperiin.
Messun aikana rukoillessaan hänen mieleensä johtui pyytää luostarista muutamia taimia suuresta, tunturin juurella olevasta kirsikkametsästä. Saltvikenissä oli rakennusten lähellä suojainen paikka aurinkoisen kallion kupeessa, juuri sellainen, jossa hedelmäpuut viihtyvät Hestvikenissäkin oli monta sellaista paikkaa — mutta isä oli nauranut hänen ehdotukselleen: tämä ei ole mikään ritarilinna, jonne olisi istutettava naistenlehto tai ruusutarha. Mutta Saltvikeniä Eirik piti jo omana talonaan.
Palattuaan majapaikkaansa hän sai kuulla Galfridilta Jørundin menneen ulos jonkun Brandsgaardenilla asuvan miehen kanssa. Hän läksi etsimään ja löysi lankonsa talon sisäpihasta eräitten miesten kanssa, joilla oli siellä kukkoja. He katselivat ensin kukkotappelua ja sitten he menivät luhtiin juomaan. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli joitakin naisia — erään heistä, nimeltään Gyda Paratiisiryyni, Eirik tunsi ennestään; tämä istuutui Eirikin polvelle, Eirik joi hänen kanssaan, he hyväilivätkin vähän toisiaan Eirikin ajatellessa samalla, että hän tekisi nyt viisaimmin, jos lähtisi pois — mutta hän ujosteli toisia miehiä. Siellä oli noppapikari. Eirikiä ei haluttanut ryhtyä uhkapeliin luvattuaan pysyä sellaisesta erossa — mutta sehän ei aina ollut mahdollista — hänen oli vaikea muitten vuoksi julkisesti vetäytyä syrjäänkin. Silloin siellä oli eräs mies, jota Eirik ei tuntenut ja joka ei sanonut haluavansa pelata uhkapeliä, vaan kysyi, eikö kukaan pelaisi hänen kanssaan shakkia. Eirik pääsi siten kahdesta kiusauksesta yhdellä kertaa, koska hän ei voinut pelata shakkia Paratiisiryyni polvellaan — Eirik tarjoutui silloin peliin ja laski neitosen pois, vaikkei aivan ilman pientä haluttomuutta. Mutta vieras, Helge, oli niin hyvä shakinpelaaja, että Eirik unohti kohta kaiken muun paitsi pelin. Häntä halutti jäädä vesperistäkin pois, mutta kun kirkon kellot alkoivat soida, hän muisti kirsikkapuut, ja nyt hänen mielensä teki saada niitä. Ja silloin hän lopetti; Jørund jäi sinne — Eirik huomasi hänen olevan jo aikalailla juovuksissa; hän itse selvisi innostuksesta, huomattuaan, miten taitavan vastustajan hän oli saanut laudan ääreen. Jørund pelasi innokkaasti, mutta Eirik ei siitä ollut huolissaan, hänellähän oli aina onni pelissä ja olihan hän naimisissa, tottahan hän piti huolen itsestään —.
Ja hän unohti kaiken seisoessaan jälleen omassa kirkossaan ja laulaessaan muitten kera Ave Maris Stellaa ja Magnificatia. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli moni veli hänen luokseen kirkkoon, ja hän läksi heidän kanssaan luostariin; hänen täytyi jutella kaikkien heidän kanssaan; tuli sitten illallisaika — ja niin Eirik jäi yöksi vierashuoneeseen; huomisaamuna päivämessun jälkeen he ottaisivat hänelle taimia. Hedelmäpuut olivat jo ennättäneet pitkälle, mutta isä Einar arveli, että kunhan niiden juuret käärittäisiin hyvin sammaliin ja tuohien sisään ja hän purjehtisi heti Saltvikeniin ja istuttaisi ne samana iltana, niin ne kyllä varmaan juurtuisivat.