Eirik oli kirkossa kompletoriumissa ja nukkui vierashuoneessa; valoisana kevätyönä hänet herätti munkki, joka seisoi hilkka pään päälle vedettynä ja kuiskasi; »Benedicamus Domino.» Ja hän meni aamusaarnaan, sitten takaisin vuoteeseen ja messuun. Silloin hän vasta muisti isältä saamansa rahakukkaron — se oli hänen vuoteensa pohjalla Rikardinpoikain luona — mutta tietysti se säilyisi siellä —.
Kun veljet saivat maasta kirsikan taimet, he halusivat antaa yhtä ja toista muutakin puutarhastaan. Eirik kantoi koko kuormansa veneeseen, sai vanhan purjeen, jonka sisään hän ne kietoi auringolta varjoon. Oli jo päivällisaika, ennenkuin hän palasi peltisepän taloon. Siellä hän sai tietää Jørundin pistäytyneen kotona edellisenä iltana, mutta yöllä hän ei ollut käynytkään.
Eirik läksi kaupungille etsimään lankoaan. Hän tapasi Brandsgaardissa Helgen ja sai kuulla tämän olleen Jørund Rypan kanssa myöhään edellisenä iltana eräässä talossa, jossa kukaan mies ei olisi mielellään nähnyt sisarensa miehen oleilevan. Hän oli jäänyt sinne vielä Helgen lähdettyä. Eirik pyysi Helgeä sinne kanssaan, mutta heidän sinne saavuttuaan he saivat kuulla Jørundin lähteneen kotiin vähän aikaa sitten. Silloin Eirik palasi majapaikkaan.
Hän tapasi siellä Jørundin panemassa kokoon heidän tavaroitaan. Hän oli sen näköinen kuin hän olisi kokenut jotakin ikävää. Eirik ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hän pani kokoon loput heidän tavaroistaan. Kun hän aikoi ottaa vuoteesta kukkaronsa, se olikin poissa.
»Minä olen ottanut sen talteen», Jørund virkkoi. »Minähän en tiennyt, miten kauan sinä aioit viipyä niiden sinun veljiesi luona —»
Eirik kääntyi äkkiä lankoonsa päin. Mutta hän nielikin sanat, jotka olivat jo hänen huulillaan. Asiat olivat jo kyllin hullusti — eivätkä ne puhumisesta paranisi —.
Sitten he menivät veneelleen. Purjehtiessaan he eivät vaihettaneet ainoatakaan tarpeetonta sanaa. Eirik oli iloinen, ettei ketään talonväestä ollut mukana, eikä Cecilia siis saisi tietää mitään miehen retkistä.
Illallisen jälkeen Eirik teki isälleen selkoa, miten oli isän asiat toimittanut. »Kukkaro rahoineen on Jørundilla.»
Jørund Rypa nousi:
»Rakas appi — totta puhuakseni minulla ei ole rahoja. Asianlaita on sellainen, että minä tapasin miehen, joka vaati minulta — minä olin jäänyt hänelle velkaa puolitoista markkaa hopeata — se oli taalalainen, ja hän juuri oli myynyt minulle harmaanhanhen, mutta hän oli jo lähtenyt pois silloin, kun minä aioin maksaa hänelle — ja niin min nyt lainasin nämä rahat sinulta päästäkseni vanhasta velasta —»