Olav tuijotti tyttärensä mieheen, niin että Jørund meni vähän hämilleen:
»Niin, ja me pelasimme vähän uhkapeliäkin — minä olen niin tottunut siihen, että minua seuraa onni; toivoin voittavani niin paljon, että olisin voinut suorittaa sille Simonille velkani —. Mutta tässä on tämä pikari, joka on paljon suuremmanarvoinen kuin se hopeasumma, minkä sinulta lainasin —.» Jørund otti nuttunsa laskoksista pienen, kauniin hopeapikarin, asetti sen appensa eteen pöydälle. »Sinä saat ottaa tämän —»
Olav tarttui pikariin, rutisti sen käsissään — sitten hän heitti sen päin Jørund Rypan silmiä.
»Minä en ole pyytänyt sinun pikariasi. Minä tahdon saada hopeani — en enemmän enkä vähemmän!»
Eirik oli ponnahtanut ylös. Hän huomasi jotakin Jørundin kasvoissa — ja hänet valtasi kauhu — tätä ei olisi pitänyt tapahtua!
Jørund katsoi maassa olevaa, rutistettua pikaria. Hän laski jalkansa sille ja polki sitä.
»Ota pikarisi», Olav sanoi, niin että vävyn oli toteltava.
Sitten Jørund läksi ulos.
Eirik ja Olav seisoivat ääneti katsomatta toisiinsa.
Sitten isä kysyi matalalla äänellä ja vihaisesti: