»Entä sinä — olitko sinäkin pelaamassa —?»
Eirik pudisti päätään.
»Hän lienee tehnyt sen», hän sanoi, »viimeisenä iltana Oslossa ollessamme. Me menimme silloin kumpikin omalle tahollemme. Hän meni jonkun sukulaisensa luo, ja minä menin veljien luo kaupungin ulkopuolelle, olin siellä yötä.»
»Eikö sinulla ollut enemmän älyä», Olav kysyi terävästi, »kuin mennä sinne makaamaan ja näppäilemään paternosternauhaa — kun hän oli mukanasi? Sinun pitäisi toki tuntea ystäväsi. Asiat ovat hullusti, kun lammas on ketun vartijana —»
Eirik seisoi ääneti. — Sinun ei olisi sittenkään pitänyt tehdä näin, isä — mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.
Eirik makasi pääsemättä uneen. Hänen ei olisi pitänyt jättää Jørundia — isä oli siinä paljon enemmän oikeassa kuin mitä hän itse tiesikään; eihän hän tiennyt, minkälaisen seuran Eirik oli jättänyt ja minkälaiseen Jørund oli mennyt. Olisihan hän voinut koettaa saada Jørundin kirkkoon kanssaan, mutta siihen tällä ei olisi ollut halua; hän tahtoi olla rauhassa niiden ystäviensä parissa, joista hän piti aivan toisella tavalla kuin Eirik piti Jørundista.
Isän ei olisi sittenkään pitänyt tehdä sillä lailla — heittää pikaria hänen silmilleen ja puhua hänelle kuten varkaalle. Eirik voihki hiljaa — Jørund ei antaisi tätä isälle anteeksi. Ja kun heidän oli pakko asua täten samassa talossa —. Hänestä tämä ennusti ties minkälaisia onnettomuuksia —.
Silloin hänen mieleensä juolahti se, mikä hänellä oli ranta-aitassa, purjerepaleihin käärittynä. Hänen piti koettaa saada ne maahan mitä pikemmin, sitä parempi, olivat sekä isä Einar että veli Hubert sanoneet. Eirikiä ei haluttanut tavata aamulla isää eikä Jørundia ja Ceciliaakaan. Hän nousi ja hiipi ulos.
Vuono lepäsi kalpeana ja hiljaa vaikenevassa kevätyössä. Mainingit nuoleskelivat vuoren alla kellertävää ruoistoa, lokit istuivat siellä valkoisina pilkkuina — yksi niistä nousi ja lensi ulospäin. Mutta petäjikössä, joka täytti kaikki notkot sammalharmaissa rantatuntureissa, linnunlaulu alkoi hiljalleen viritä. Eteläiset, harmaat pilvet muuttuivat punaharmaiksi ja taivas sai koillisessa punakeltaisen värin hänen soutaessaan Saltvikenin leveätä, mutkikasta hiekkarantaa. Rannalla levisi suuri tasanko, se oli laihaa niittyä, jolla kasvoi joitakin suolankeittäjäin säästämiä leppiä ja mahtavan suuria katajapensaita, jotka olivat jättiläismäisten keihäänkärkien muotoisia. Eirik souti ohitse — hänen teki mielensä tarkastaa pyydyksiään lahdesta etelään kohoavan vuoren alla — olivatko pojat muistaneet hänen poissa ollessaan hoitaa niitä. Soutaessa takaisin pyristeli parikymmentä keittokalaa veneen pohjalla.
Talot olivat jonkin matkaa rannasta puoleksi suuren, matalan, punaisen vuorenharjanteen takana, joka muistutti mahtavan suuren valaan selkää. Maasta kohosi ylempänäkin samanlaisia valaanselkiä metsänreunaan asti.