Mennessään tuvan oven ohitse Eirik kuuli koiriensa äänen — ne olivat tunteneet hänet. Hän laski ne ulos ja näki niiden riemun. Mutta pojat, hän kutsui heitä rengeikseen, nukkuivat makeasti — Knut ja Svein toisessa vuoteessa ja Olav Livinpoika penkillä; Eirik oli siirtänyt hänet tänne, sillä hän oli huomannut ihmisten Hestvikenissä kyllästyneen hänen suojattiinsa. Hän voisi ainakin pitää vähän huolta toisten vaatteista, heidän täällä näin asuessaan vailla naisen apua.
Mutta hänen täytyi sulkea koirat jälleen sisään istuttaessaan — ne repivät ylös sitä mukaa kuin hän sai istutetuksi. Hän oli saanut työnsä jo likipitäen valmiiksi kuullessaan poikain menevän navettaan. Aurinko oli ollut ylhäällä jo hetken aikaa, tunturit ja mäet toisella puolella olivat raikkaan, kalpean aamuloisteen vallassa. Poikain laskettua lehmät aitaukseen, jonka hän seuraavana vuonna aikoi tehdä pelloksi, hän oli valmis.
Hän meni heidän luokseen, toivotti hyvää huomenta ja puhui kaloista. Sitten hän heitti multaiset vaatteensa Olav Livinpojalle, joi yhtäpäätä kauhallisen vastalypsettyä aamumaitoa ja heittäytyi sitten vuoteeseen, tuntien jaksavansa nukkua iltaan asti.
XIV.
Eirik pysytteli kesällä etupäässä Saltvikenissä. Tuntui niinkuin hän olisi siirtänyt koko vanhaa kotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden tänne; hän ei viihtynyt enää Hestvikenissä, ja kun hänen oli pakko olla siellä muutamia päiviä, hän kaipasi jälleen uudistaloonsa ja ajatteli, mihin hän siellä sitten ryhtyisi.
Isä pisteli häntä siitä:
»Minulla ei ole kohta sinusta sen enemmän hyötyä kuin vävystänikään.»
»Niin, hänestä sinulla ei liene suurtakaan apua —»
Olav nauroi harmissaan.
Eirik yritti saada ulkohuonerakennukset siihen kuntoon, että täällä voisi joku asua kymmenen naudan kanssa. Hänellä ei ollut muuta kuin ne kaksi poikaa ja raajarikko apunaan, mutta kävihän se sentään. Olavilla oli kesällä kaksi suolankeittäjää lahdella, ja he asuivat siellä.