Vihdoin, kun Eirik oli jo päättänyt heinänteon, Olav tuli sinne eräänä päivänä katsomaan suolavarastoja. Hän oli tyytymätön pihan kuntoon — pelkkä rojukasa rakennusaineita ja lastuja — tuvassa oli sellaista kuin saattoi odottaakin, missä viisi miestä ja avuton raajarikko asuu ilman naisväen apua; hän murisi rumista, kuihtuneista risu-aidoista aivan talon ympärillä — ja Eirikin hän tahtoi kotiin nyt heinän teon ajaksi. Hän ei puhunut paljon mitään Eirikin kulkiessa hänen kanssaan ja näytellessä, mitä hän oli tehnyt ja mitä vielä aikoi tehdä. Mutta kulkiessaan venettä kohti Olav pysähtyi:
»Sinä olet oikeassa, Eirik. Tästä talosta tulee paljon parempi kuin luulinkaan. Minä näen nyt, että kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on hyvin tehty.»
Eirik punastui ilosta. Hän virkkoi naurahtaen:
»Tiedätkö, isä kulta, että sinä nyt ensi kerran siitä lähtien, kun me olemme toisemme tunteneet, myönnät minun olevan oikeassa?»
Olav vastasi miettivästi:
»Enpä tiedä. Myönnyinhän minä silloinkin, kun sinä halusit mennä luostariin. — Paettuasi kotoa, koska sinun teki mielesi lähteä maailmalle onneasi koettamaan — minä en jaksa muuta muistaa, kuin että myönnyin silloinkin, vaikken minä pitänytkään siitä, että sinä läksit luotani sillä tavalla. Ja jos sinä olisit puhunut minulle Bothildista — ehken minä silloinkaan olisi kieltänyt —»
Eirik vaikeni hämillään. Hän huomasi isän puhuvan totta — mutta hän tiesi, ettei siinä sentään ollutkaan koko totuus —.
»Oletko sinä jättänyt luostarin kokonaan mielestäsi?»
Siihen ei ollut helppo vastata. Hän kaipasi siihen elämään tavallaan aina — ja hän oli joskus ajatellut, että kunhan tämä Saltvikenin talo kerran tulee kuntoon —. Jos hän saisi tehdä lupauksensa heti, hän luulisi sen tekevänsä. Mutta hän tiesi, että hänen oli käytävä noviisi-aikansa uudelleen, eikä hän jaksaisi pitää koko vuotta koe-aikaa.
»Sinä olet, poikani, epävakainen», Olav virkkoi matalalla äänellä heidän laskeutuessaan rantaan, »ja luulenpa senkin ajan kerran koittavan, jolloin sinä kyllästyt Saltvikeninkin hoitoon.»