Eirik sylkäisi suustaan pureskelemansa katajanmarjat. Mutta sitten hän hillitsi itsensä eikä vastannutkaan isälle. Epävakainen — isä Einarkin oli sanonut niin. Se oli merkillistä —
»Koska sinä et enää ajattele luostaria», Olav sanoi, »pitäisi sinun mennä naimisiin.»
Kun Eirik ei vastannut, Olav jatkoi:
»Sinä olet jo kahdenkymmenen kahdeksan vuotias, Eirik; olisihan siihen jo aika. Ja minä olen yli puolen vuosisadan — minun iässäni ei kukaan mies tiedä, vaikka hän olisi seuraavana keväänä turpeen alla. — Haluaisin tietää, miten Hestvikenin käy, kun minä olen poissa.»
»Cecilialla on kaksi kaunista poikaa», Eirik virkkoi.
»Puolen kolmatta, minä pelkään», Olav vastasi lyhyesti. »Niin, kauniita lapsia, kuuluvat naiset sanovan. Mutta niillä on samanlaiset hiirenkorvat — kuin isälläänkin.»
Eirik kysyi:
»Oletko sinä ajatellut jo jotakin —? Jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin, minä tarkoitan.»
»Eikenin Bersellä on tytär—»
»Gunhild? — Mutta Berse ja sinähän olette riidoissa?»