»Ei niin pahoin, ettei meistä voisi tulla jälleen ystäviä.» — Olav hymyili. »Jos hän voisi saada Hestvikenin pojan vävykseen, niin —»
He eivät jutelleet enää Eirikin soutaessa kotiin kesäiltana. Vasta sillan luo saavuttua isä virkkoi:
»Eikö vanha Tore voisi olla talvea Saltvikenissä sen karjan kanssa, jonka sinä haluat sinne ottaa?»
»Tore? Voitko sinä sitten olla täällä ilman Torea?»
»Paremmin kuin ilman sinua.» Olav pysähtyi. »Olla täällä Jørundin kanssa on minusta vaikeaa —» Eirik huomasi, ettei isän ollut helppo sanoa sitä.
Eirik meni seuraavana päivänä aamiaisen aikana sisarensa luo. Cecilian noustessa Eirik huomasi olevan, kuten isä oli sanonut. Hänestä ei muuten huomannut mitään muuta, kuin että hän ikäänkuin taipui vaikeammin — ja veljelle selvisi yht'äkkiä, ettei Ceciliassa tapahtunut muuta muutosta, kuin että hän ei taipunut ja hänen selkänsä tuntui jäykistyvän.
Cecilia toi kannun ja pikarin ja asetti hänen eteensä; sitten hän istuutui jälleen ompelemaan. Olut oli ollut sisällä; se oli niin hapanta, että Eirik joi vain siksi, ettei loukkaisi sisartaan.
Eirik ei oikein tiennyt, mistä hänen pitäisi Cecilian kanssa jutella. Cecilia istui hyvin suorassa, pitäen ompelustaan korkealla aivan kasvojensa edessä; kaunis, kalpea suu näytti jäykistyneen lujaksi, suoraksi viivaksi, ja hänen poskensa olivat käyneet kuopille, niin että suuret poskiluut ja hienopiirteinen leuka pistivät esiin. Hän huomasi Cecilian kirkkaitten silmien himmentyneen, ne muistuttivat pieniä, vaaleanharmaita rantakiviä.
Kolbein, vanhin pojista, tulla taarutti pitäen jotakin kädessä — se oli kaarnanpala — ja laski sen äidin helmaan. Cecilia sanoi kiitos, totisena, mutta pudisti päätään tämän pyrkiessä syliin; hän ompeli ahkerasti.
Silloin lapsi otti kaarnanpalan pois ja vei sen Eirikille. Eirik nosti pojan syliinsä ja leikki hänen kanssaan, hän oli aina pitänyt lapsista. Kolbein oli lihava ja kaunis — Eirik silitti hänen vaaleata, kosteata lapsentukkaansa. Se oli totta, hänellä oli hiirenkorvat; Eirikiä hämmästytti kuitenkin, kun lapsen oma äidinisä sanoi niin. Hän ei. ollut tullut ajatelleeksi, että Jørundillakin oli — hänen tukkansa oli aina niin leikattu, ettei sitä nähnyt. Sen piti olla merkki siitä, että sukuun oli tullut orjan verta, sanoivat ihmiset —.