Eirikin teki mieli kysyä Cecilialta Gunhild Bersentyttärestä — he olivat samanikäiset — mutta ei vain saanut sitä tehdyksi. Hän oli nähnyt Gunhildin kirkolla monta kertaa, mutta ei jaksanut oikein muistaa, minkä näköinen hän oli — ei ruma eikä kauniskaan, ja punatukkainen, mikäli hän muisti —.
Hän toivoi sisaren ottavan lapsensa syliinsä, leikkivän ja naureskelevan niiden kanssa ja kehuvan niitä, kuten hän oli kuullut toisten nuorten äitien tekevän. Mutta Cecilia ei tehnyt niin milloinkaan. Hän hoiti ne hyvin, mutta ilman hymyä ja leikinlaskua. Hän puhui Jørundille ja Jørundista — sen vähän, mitä hän oli kuullut Cecilian puhuvan — kuten hyvä vaimo ainakin. Mutta aina yhtä kylmästi ja raskaasti. Eirik olisi ennemmin toivonut hänen valittavan — sillä hän tiesi, että jos hänellä olisikin ollut jotakin valittamista, ei Cecilia ainakaan olisi sitä tehnyt. Eirik oli Jørundin vuoksi myöskin levoton — tuollaisella luonteella ei voinut pitää Jørund Rypaa hyvällä mielellä ja herttaisena, ja kun Jørund kaiken lisäksi oli vihoissa isänkin kanssa —.
Lanko tuli samalla sisään, tervehti Eirikiä ja kaatoi itselleen olutta:
»Missä Magnhild on — käske hänen tuoda meille raikasta olutta!»
»Minä en tiedä, missä Magnhild on.» Cecilia laski työnsä pois, otti kannun ja läksi ulos.
»Onko hän lähettänyt hakemaan sinua heinänkorjuuseen?» Jørund ojentausi. »Niin — minä en ole liikuttanut kättänikään — enkä minä tee sitä, ennenkuin Olav hyvittää, mitä hän keväällä rikkoi minua vastaan.»
* * * * *
Eirik kysyi illalla isältään:
»Onko Jørund maksanut sinulle sen hopean, minkä hän sinulta keväällä lainasi?»
Olav tuhahti halveksivasti eikä edes vastannut.