— Silloin oli Olavin sydän lakata lyömästä eikä hän käsittänyt mitään, mutta siinä polvistui Ingunn viitisen askelen päässä hänestä —.
Samassa Olav heräsi ja ymmärsi, että Ingunnhan on kuollut, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään — hänen sydämensä tuntui seisovan hiljaa väristen, hän ei tiennyt oliko se ilosta vai surusta kuolleen nähdessään —.
Kapeat kasvot mataline nenineen ja pitkine, hentoine leukoineen — silmäripset varjostivat suloisia poskia. Ohimokuopan yli laskeutui kullanruskea tukkakiehkura, ja läpinäkyvä huntu valui päästä laajoina laskoksina kapeitten, hentojen olkapäitten yli.
Vielä nauttiessaan hänen suloudestaan Olav huomasi, ettei hän ollut ihan sama kuin Ingunn. — Mutta miten kaksi ihmistä voi niin toisiaan muistuttaa! Miten hentoinen ja solakka hän oli vyötäisiltä polviin, miten kaidat hänen pitkäsormiset kätensä olivat — hän piteli kirjaa edessään, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa — nyt hän käänsi lehteä. Hän polvistui punaisella silkkipieluksella.
Olavin lävitse tulvahti viileys, ettei se sittenkään ollut hän. Hänelle kävi kuten käy ihmiselle syvästä unesta herätessään ja tuntiessaan vähän kerrassaan yhä selvemmin huoneen, jossa on ja tajutessaan äskeisen Olleenkin vain unta — niin valkeni hänellekin seikka toisensa jälkeen.
Hänen Ingunn-parkansa ei olisi osannut lukea. Eikä hänellä milloinkaan ollut tuollaisia vaatteita. Katsellessaan vieraan naisen ylellistä pukua, hän tunsi suurta sääliä Ingunnia kohtaan — hänelle ei kukaan koskaan sellaisia antanut. Hän muisti Ingunnin sellaisena kuin hän oli vuoden toisensa jälkeen kulkenut Hestvikenissä sairaana, nuoruus ja suloisuus näivettyneenä, köyhää, karkeaa sarkapukua kantaen. Hänellä olisi pitänyt olla kuten tälläkin, joka polvistui silkkijakkarallaan punaposkisena, raikkaana ja sorjana; hänen vaippansa laskeutui kauas kivipermannolle ja se oli jotain hienoa, tummaa kangasta; puku oli rinnoilta syvälle uurrettu ja käsivarret hohtivat alushameen ohuen, kullankeltaisen silkin alta. Rintalaskoksien välissä kimmelsi suuri paternoster-nauha — toiset helmet olivat viininpunaisia ja ne välkehtivät rinnan noustessa ja laskiessa. Hän oli hyvin nuori. — Hän muistutti Ingunnia niiltä ajoilta, jolloin tämä polvistui Hamarin kirkossa huntuineen lapsellisen nuorena ja kauniina.
— Vieras nainen tunsi varmaankin Olavin hellittämättömän tuijotuksen — hän nosti katseensa ja loi sen häneen. Jälleen Olavin sydäntä ahdisti: naisella oli samat suuret ja tummat silmätkin ja sama epävarma ja viivähtävä, hiukan syrjään siirtyvä katse — sillä lailla oli Ingunnkin vilkaissut ihmisiin, joita hän ensi kerran tapasi. Häneen ei Ingunn ollut milloinkaan sillälailla katsonut — ja miehen sydämessä ailahti jonkinlainen hämärä, selittämätön tunne siitä, että häntä oli petetty, koska Ingunn ei ollutkaan luonut häneen ensimmäistä katsetta.
Nuori nainen katsoi jälleen kirjaansa, hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi, silmäluomet värähtelivät hiukan. Olav huomasi häirinneensä häntä, seisoessaan siinä salaa tuijottaen. Hän päätti jättää sen, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin että nainen oli siinä — ja samassa hänen täytyi taas vilkaista sinne. Kerran hän kohtasi toisen salavihkaisen katseen, aran ja uteliaan — joka äkkiä taas painui alas.
Vihkiveden vihmominen sai hänet jälleen tasapainoon, mutta olipa sentään ihmeellistä, että hän kohtasi täällä Lontoossa naisen, joka niin oli hänen vaimovainajansa näköinen. Ja niin nuori hän oli, että olisi kelvannut melkein heidän tyttärekseen —.
Hän muisti unohtaneensa lukea iltarukouksensa, polvistui ja saneli ne ajattelematta mitä kuiskaili. Silloin hän huomasi naisen lähenevän häntä — hän kulki niin läheltä, että hänen vaippansa pyyhkäisi häntä. Kun Olav nousi, seisoi toinen aivan hänen vieressään häneen selin. Nainen oli laskenut kätensä erään miehen olalle, joka vielä polvistui. Hänen takanaan seisoi vanha palvelijatar huppuvaipassaan, pitäen rouvan rukouspielusta kainalossaan.