Mies nousi; Olav arveli hänen olevan naisen puolison. Hänet Olav tunsi ulkomuodoltaan, sillä hänellä oli tapana tulla tänne kirkkoon joka päivä. Mies oli sokea. Hän oli nuori ja aina hyvin ylellisesti puettu, eikä hän olisi ollut rumakaan, ellei silmäkulmien päällitse olisi kulkenut suuri arpi ja elleivät silmät olisi olleet elottomat; vasen näytti olevan kokonaan pois, silmäluomi sulki kuopan, mutta oikea pullotti kohollaan, niin että luomen alta näkyi kapea juova ja se oli vaaleanharmaa ja mustasuoninen kuten rantakivet joskus ovat. Kasvot olivat kalpeat kuin vangin kasvot ja näppyläiset — hän oli sen näköinen kuin olisi hän hyvin paljon huoneessa —; pienen, kaunispiirteisen suun pielet olivat painuneet väsyneesti alaspäin, musta, kihara tukka liimautui otsalle kosteina siirtoina. Hän oli keskikokoinen ja kaunisvartaloinen, mutta lihavahko.

Olav seisoi kirkon ovella katsellen heidän jälkeensä: sokea mies kulki pitäen kättään vaimonsa olalla, ja heitä seurasi palvelijatar ja apulaispoika. He kulkivat katua pitkin pohjoista kohti.

Sinä yönä ei Olav päässyt uneen. Hän makasi huomaten aluksen keinuvan virrassa hiljalleen ja kuuli veden lotinan sen alla — ja hänen mielessään purjehtivat muistot — Ingunnista heidän nuoruusajoiltaan. Toisinaan ne riensivät vinhasti, kasaantuivat ja kokoontuivat unikuviksi. Hän tunsi avanneensa sylinsä ottaakseen hänet vastaan — ponnahti samassa ylös säpsähtäen, ilmivalveilla — ja huomasi olevansa läpimärkänä hiestä, joka jäsen turta ja väsynyt.

Nahkasissa oli liian kuuma, hän kömpi ylös ja läksi kannelle. Kaikki oli kasteesta kosteana — taivas oli virran pinnalla ja ranta-alangoitten päällä kulkevien kevyitten sumupilvien yläpuolella kirkas. Jokin loistava, suuri tähti tuikki kostean näköisenä usvan lävitse. Vesi porisi ja solisi laidan salkojen lomitse. Joku souti pimeässä —.

Olav istuutui keulaan asearkulle. Laitaan nojaten hän katseli yön pimeyteen. Eteläinen metsänreuna piirtyi mustana tummaa taivasta vastaan. Jossain etäällä koira haukkui. — Muistot ja unelmat alkoivat vieriä hänen ohitseen; heidän nuoruutensa palautui ja hävisi jälleen. Kaikki vuodet siitä asti, hänen maanpakolaiskautensa, onnettomuuksien vuodet, jotka murskasivat kaikki toiveet, ne monet vuodet, jolloin hän oli yrittänyt kantaa vointinsa mukaan sekä omat että Ingunnin kuormat — ne näyttivät kulkevan hänen sivuitseen ja katoavan ja hän kutsui niitä kuin vastavirtaan —.

— Vihdoin hän hätkähti — hän oli nukkunut arkulle istualleen; hän oli viluissaan. Nyt hän kenties voisi nukkua jos hän lähtisi alas ja paneutuisi levolle. Ulkona alkoi jo päivä sarastaa.

Hän murahti, kun Tomas Rummuttaja herätti hänet — tänään saisi Tomas ottaa Leifin mukaansa messuun, hän jäisi laivalle.

* * * * *

Iltapäivällä Olav varustautui soutamaan kaupunkiin. Nykyjään oli päivisin lämmintä; hän ei jaksanut pitää varuspaitaa nuttunsa alla — hänen tänne mukaan ottamansa oli hyvin painava, paksua liinaa, villalla sisustettu. Tuskinpa sentään olisi niin vaarallista käydä suojuksetta — hän ei vielä ollut joutunut tässä kaupungissa mihinkään kahakkaan — ja hän oli siinä niin kömpelö ja paksu. Olav kiinnitti vyötäisilleen, nutun alle, lyhyen, leveän miekan; vasemmalla kupeella; oli aukko, josta hän sai helposti käsiinsä piilossa olevan aseen. Se oli pitkä juhlapuku, mustaa, viheriäkukallista villakangasta, kevyt ja sopiva lämpimällä säällä. Ingunn oli sen ommellut vuosia sitten — siihen aikaan hän olisi kipeämmin tarvinnut tavallisia työtamineita; hän ei ollut usein sitä käyttänyt, mutta kauniisti se oli ommeltu ja koristettu. Olav valitsi ruskean, huputtoman vaipan näädännahkareunuksineen ja mustan, kapealaitaisen huopahatun, jonka kuvun ympärillä oli hopeaketjuja. Hän painoi sen päähän niin että hänen hopeankellervä, harmaantunut tukkansa työntyi joka puolelta laidan alta esiin. Mutta näytti siltä kuin hän ei oikein itselleenkään myöntäisi — kun hän vain vähänkin piti siitä huolta, hän oli vielä kaunis ja miehekäs mies — ja ani harva ihminen olisi aavistanut hänen olevan jo seitsemänneljättä vanha.

* * * * *