Olav oli kieltänyt Leifiä lähtemästä puolenpäivän jälkeen aluksesta; sen sijaan hän lähetti hänet maihin Tomas Rummuttajan kanssa joka toinen aamu. Siten hän itse joutui messuun vaan joka toinen aamu — mutta olisi kovin hullusti, jos poika joutuisi Sudrvirkessä johonkin kahakkaan. Jos joku laivaväestä sattuisi mailla ollessaan johonkin vaaraan, saisivat he kaikki kärsiä siitä.

Sokea mies saapui luostarikirkkoon joka-aamuiseen messuun ja usein myös päivämessuun. Nainen oli aina vesperissä ja joskus myös miehensä kanssa iltakirkossa.

Olav ei tiennyt keitä he olivat ja missä he asuivat, eikä milloinkaan ajatellutkaan ottaa siitä selkoa. Hänen mielensä oli vain joutunut pois tasapainostaan — kaikki ajatukset, joita hän oli tottunut ajattelemaan vuosikausia, kaikki arkiaskareet ja huolet ja kaikki se, mikä oli kuulunut hänen aikamieskauteensa, oli kuin pois pyyhälletty ja jäänyt hänessä puhjenneen lähteen alle. Hän ei voinut sille itse mitään — vuosien kuluessa kertailemiaan nuoruusmuistoja hän ei milloinkaan ollut ajatellut tällä lailla. Nyt ne eivät enää olleet mitään menneitä — hän eli niiden keskellä; oli kuin kaiken pitäisi nyt vasta tapahtua. Tai kun ihminen makaa unen ja valvonnan rajamailla tietäen unien olevan unia, mutta yrittäen pidättää niitä, taistellen heräämistä vastaan. Ja joka päivä hän meni katselemaan sokean miehen vaimoa, sillä hänet nähdessään kumpusivat kaikki unen kaltaiset kirkkaat muistot esiin entistä vapaampina ja rikkaampina — nuoren, rikkaan rouvan kuva suli nuoren Ingunnin hentoon, suloiseen varjokuvaan.

Eikä toinen näyttänyt pahastuvan, vaikka hän katselikin häntä kauemmin — hän näkyi suovan sen mielellään, sen Olav huomasi. Eräänä iltana hän tuli kirkkoon aikoen polvistua päästyään sakramenttituolin ohitse. Nutun alla olevan miekan kärki löi lattiaan, niin että kahva kohosi iskien häntä leukaan. Hän mahtoi olla naurettavan näköinen — ja vilkaistuaan vieraaseen, hän huomasi miten tämä taisteli naurua vastaan. Olav lehahti harmista punaiseksi. Mutta kun hän hetken päästä katsoi rouvaan, hän kohtasi tämän hymyilevän katseen — silloin täytyi Olavinkin hymyillä, vaikka häntä sekä nolostutti että kiukutti. Nyt hän piti toista silmällä; nainen luki uutterasti kirjaansa, mutta koko ajan läikehti hymyn häive hänen kauniilla kasvoillaan.

Sen jälkeen hän seisoi kirkkomäellä katsellen miten nainen tuli ulos miestään ohjaten. Rouva katsoi Olaviin kumartaen hiukan päätään — Olav ei ymmärtänyt tarkoittiko se tervehdystä vai miten, mutta huomaamattaan hänkin tervehti käsi sydämellä. Sitten häntä harmitti — kunpa hän olisi tiennyt, oliko nainen häntä tervehtinyt vai ei.

Seuraavana päivänä hän asettui kirkon oven ulkopuolelle niihin aikoihin, jolloin ihmisiä alkoi tulla vesperiin. Rouvakin tuli joukkoineen — Olav tervehti — mutta toinen ei ollut näkevinään, astui vaan sisään. Silloin Olavia harmitti ja hävetti eikä hän aikonut katsoa häneen päinkään; hän yritti seurata laulua ja olla ajattelematta muuta. Mutta sitten hän tunsi että nainen katseli häntä — ja kun hän kohtasi tämän katseen suurista, tummista silmistä, rouva hymyili niin lempeästi ja valoisasti kuin päivänpaiste.

Ja sitten he hymyilivät toisilleen kuin vanhat tutut, vaikkeivät he koskaan olleet sanaakaan vaihtaneet eikä Olav tiennyt edes hänen nimeään.

Olav ei ollut milloinkaan ajatellut, että hänen laivatoverinsa olivat huomanneet hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän ei huomannut itsekään, että hänen ja molempien laivakumppanien suhde oli muuttunut. Ennen he olivat elellyt tovereina ja vertaisina — että Olav oli Hestvikenin omistaja ja Tomas talvisin oslolainen soittoniekka, mutta Leif oli peltisepän luona palvelevan lesken poika — sen he kyllä olivat kaikki tienneet päivän selvästi, niin etteivät he sitä olleet ajatelleet sen enempää kuin että Olav oli vaalea Ja keski-ikäinen, Tomas vanha ja harmaa ja Leif punatukkainen ja pisamainen poika. Mutta nyt Olav kulki heidän keskellään heitä tuskin huomaten — kuten hallitsijan poika huomaamattaan erottautuu talon palvelusväen lapsien leikkitoveruudesta sinä päivänä, jolloin hänelle selviää omat mahdollisuutensa sekä että hän on aiottu toisia kohtaloita varten kuin toiset.

Joka kerran kaupungille lähtiessään hän puki ylleen juhlanuttunsa, ajoi partansa ja eräänä iltana hän oli ollut tukanleikkaajallakin. Mutta toiset eivät olleet sitä huomaavinaan, eikä Olav tullut ajatelleeksikaan, että he huomasivat. Hän ei huomannut, että hän oli kuin loihdittu ja että käyttäytyi paremminkin parikymmenvuotiaan nuorukaisen kuin neljääkymmentä lähentelevän talonpojan tavoin.

* * * * *