Torodd ja Galfrid olivat palanneet Lontooseen, eikä siis ollut pitkää aikaa heidän kotimatkaansa. Olav ajatteli sitä sydämen ahdistuksella — hänestä tuntui, ettei hän ollut valmis lähtemään Englannista, sitä paitsi hänen mielessään liikkuivat epäselvät ajatukset siitä, ettei hän mahdollisesti palaisikaan kotiin. Lähinnä hän ajatteli johonkin munkkikuntaan liittymistä, ehkäpä matusiaaneihin ja sitten pakanamaille — Mutta hän ei ollut siihen vielä valmis Ja varsinkin juuri nyt hän oli tullut sekä mykäksi että kuuroksi sille äänelle, joka oli hänelle niin voimakkaasti puhunut — mutta sitä ei kestäisi kauan. Oli jotain muuta, mikä oli ensin ajateltava loppuun — hän ei ollut siitä oikein selvillä. Mutta hän oli jo tuntenut ikäänkuin sen rauhan esimakua, jonka saavuttaa Jumalalle antautuessaan. Hän tiesi sen kerran tekevänsä.
Kaksi nuorta englantilaista oli tilannut Peuralla matkan — he aikoivat tehdä pyhiinvaellusretken Nidarokseen. Molemmat olivat taitavia merimiehiä. Niinpä Rikardinpojat eivät tarvinneetkaan häntä kuljettajakseen —.
Ja nyt oli kesä jo ehtinyt pitkälle.
* * * * *
Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän ensi kerran näki vieraan naisen. Eräänä iltana tämä ei saapunutkaan iltakirkkoon. Messun jälkeen ulos mennessään Olav tunsi jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Hän kääntyi, siinä oli rouvan palvelijatar huppukapassaan. Nainen sanoi jotain — Olav ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ja kuitenkin hän ymmärsi. Hän nyökäytti naista seuraten.
Olav ei ollut koskaan ennen käynyt ulkopuolella läntistä kaupungin porttia. Hänen mieleensä johtui nostosillan yli kulkiessaan, että tunnin kuluttua soitettaisiin tulensammutuskelloa ja silloin suljetaan kaikki portit eikä hänellä; ole nuttunsa alla suojapaitaa eikä muita aseita kuin pieni miekka kätkössä puvun laskoksissa. Mutta sekään ei saanut häntä hereille siitä epäselvyydestä, joka hänet nyt oli vallannut.
Täällä länsipuolella, aivan muurin alla, juoksi pieni joki, joka laski maaltapäin Thamesiin likaisena ja löyhkäävänä kaikesta siitä moskasta, mitä siihen muurin yli viskattiin. Tämän portin edustalle ei oltu paljon rakennettu ja maakin oli joen varsilla soista. Jonkin askelen päästä he olivat suon poikki kulkevalla polulla. Kummallakin puolen oli valkoiselta hohtavia lammen- ja suosilmiä täynnä kaisloja ja ruokoa. Kauempana kohosi alangolla taloja, metsiköitä ja kirkontorneja, ja kaiken yli kaareutuvaa taivaanlakea peittivät ohuet pilvenhattarat, joita alhaalla oleva aurinko kultasi.
Polku painui jälleen pikku joelle; nainen sanoi jotka osoittaen niittyjen takaa kohoavaa talorykelmää. Olav näki rapatun kivitalon päädyn, puitten latvoja ja ulkohuonerakennusten kattoja. Mutta he eivät lähestyneet taloa kivirakennuksen puolelta. He seurasivat säleaitaa, jonka takaa korkeat, suipot pensaat kurkistelivat ja Olav tunsi hajusta, että karjarakennus oli sen takana. Sitten ulospäin kallistuvan pitkän, savella rapatun ja olkikattoisen rakennuksen seinänviertä; seinässä oli portti, ja nainen avasi toisessa portin puoliskossa olevan pienen oven. Ilkeä, inhottava sian löyhkä tunki häntä vastaan ja rakennusten välinen kuja oli niin märkä, että hän vaipui melkein nilkkojaan myöten sakeaan, mustaan liejuun.
He kulkivat pienen niityn poikki, jolle oli levitetty pellavaa valkenemaan, ja nainen laski Olavin veräjästä puistoon.
Nurmi oli jo omenapuitten alla kosteata, ja viileän ilman täytti hedelmäpuitten ja tillin, sellerin sekä sellaisten kukkien tuoksu, joiden niiniäkään hän ei tiennyt, mutta kaikki tuntui ikäänkuin kylpevän ja vilvoittelevan illan ilmassa. Puistossa ei enään ollut täyttä päivän valoa.