Nainen vei Olavin erääseen yrttitarhan nurkkaan, jossa pensaat kasvoivat kehänä; hän sanoi jotain, Olav ymmärsi, että hän käski odottamaan. Opas läksi pois häviten puitten sekaan.
Aivan lähellä kasvoi ryhmä korkeita, valkoisia liljoja, jotka hohtivat pimeässä ja joiden raskas, imelä tuoksu täytti tienoon. Silloin hän huomasi, että liljat kasvoivat lehtimajan suulla, maja oli melkein pensaitten peittämä. Olav astui lähemmä ja katsoi sisään. Ovensuussa oli pajusta tehty lintuhäkki — siinä oli lintu, se hyppeli äänetönnä kahden salon väliä. Lehtimajassa hän näki valmiiksi levitetyn vuoteen.
Hänen sydämensä alkoi jyskiä; hän jäi seisomaan liikahtamatta.
Yölepakko lehahti hänen kasvojaan vasten ja hän säpsähti.
Silloin rouva läheni nurmikkoa myöten hedelmäpuitten lomitse; hän kulki pää kumarassa toisella kädellä kannattaen pukuaan. Vaippa oli hänen hennoilla harteillaan ja Olav näki hänen tulevan puettuna ainoastaan ohueen, keltaiseen aluspukuun — Olav tunsi onnen värähdyksen ja tiesi, että hän saisi hetken kuluttua sulkea syliinsä hänen hennon, pehmeän, silkillä verhotun ruumiinsa.
Nainen kantoi hopeapikaria toisessa kädessään. Nyt hän seisoi jo Olavin edessä painaen päänsä yhä syvemmälle alas. Sitten hän kohotti pikarin ja joi Olavin maljan. Olav otti sen sitten ja joi — siinä oli viiniä, niin makeaa että se oli vallan sakeata.
Hän ojensi pikarin takaisin — nuori nainen seisoi hetkisen pidellen sitä kädessään; sitten hän antoi sen pudota maahan. Ja nyt hän kohotti kasvonsa ja loi ne Olaviin. Suuret silmät, avoimet sieraimet ja puoliavoin suu olivat kalpeissa, soikeissa kasvoissa kuni mustat aukot. Olav astui lähemmä kietoen kätensä hoikan, silkkipukuisen varren ympärille.
Nainen painui häneen kiinni, hänen jääkylmät sormensa tarttuivat Olavin niskaan. Olav painoi hänen päänsä huulilleen, ensiksi hän halusi imeä itseensä toisen tuoksua — ja hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, nainen tuoksui rasvalle, voiteille ja äitelän imelälle. Hän suuteli kuitenkin hänen hiuksiaan, mutta voiteitten vastenmielinen haju täytti hänen aistimensa inholla — tuli kuin pettymys; hän oli kaivannut nuoren tukan ja ihon tuoksua.
Hän käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin. Hän tiesi, että rikkailla naisilla on tapana voidella ruumistaan sellaisilla hyvänhajuisilla voiteilla. Mutta hänelle se teki pahaa. Hän tunsi kuitenkin, miten antautuen toinen nojasi häneen; hän ei ollut vuosikausiin pitänyt naista sylissään ja nyt hänellä oli sylintäydeltä. Ja kuitenkin häneen vaikutti viilentäen se, että hän tunsi tämän olevan ventovieraan.
Ei, tämä ei ollut hän — ja silloin hänestä tuntui kuin jostain olisi kohonnut huuto; ääni, jota hän ei kuullut aineellisilla korvillaan, huusi hänelle kovalla äänellä ja täynnä tuskaa, se tahtoi varoittaa häntä. Jostain, maasta hänen jalkainsa alta se kuului — Ingunn, sen hän tiesi, oikea Ingunn ponnisti päästäkseen häntä auttamaan. Olavista tuntui, että hän oli äärimmäisessä hädässä; joko voimattomuuden tai synnin kahleista hän yritti saada äänensä Olavin kuuluviin sen pimeyden läpi, joka heidät erotti —.
Nainen riippui hänessä kädet kietoutuneina kaulan ympäri ja pää hänen olkaansa painuneena; Olav piti hänestä vielä kiinni; tuijottaessaan ja kuunnellessaan hänen päänsä ylitse hän tunsi oman intohimonsa, ei sammuneena, vaan ikäänkuin kohisten pois, kauas tästä naisesta. — Ingunn kutsui häntä, Ingunn pelkäsi, ettei Olav huomaisi tämän naisen vain lainanneen hänen Olaviaan ja vetävän hänet nyt turmioon —. Ei, ei Ingunn, minä kuulen sinua — minä tulen —.