Hän jännitti kaikki aistinsa kuullakseen selvästi hätähuudon, jota hän ei kuullut luonnollisilla korvillaan eikä myöskään nähnyt luonnollisilla silmillään olentoa, joka taisteli maan kahleissa. Nyt se hiljeni —.

Olav irroitti hiljaa vieraan naisen kädet kaulastaan, vetäytyi hänestä irti. Nainen seurasi ja katsoi häneen — Olavia pyörrytti nähdessään toisen aran, nöyrän eläimen-katseen. He olivat niin toistensa näköisiä, että hän oli melkein sairas halusta saada suudella eläviä huulia — ja kuitenkin hän tiesi siinä olevan vieraan, joka tuijotti häneen pyytäen ja vaatien, hirvittävä yhdennäköisyys silmien pohjalla. Mutta hänestä tuntui, että hänen oli käytettävä kaikki voimansa vapautuakseen hänestä — oli aivan kuin niitten kovimpien öitten viettelys, jolloin hän oli ajatellut kotilahtea — ajatellut pujahtaa pakoon ja päästä kaikesta —.

»Ei, Ingunn, minä tottelen —. Auta Maria!»

Nainen tarrautui häneen, kuten aalto paiskautuu laivan keulaan ja Olavin täytyi nousta varpailleen, saadakseen hänet irti. Pitkät, valkoiset kädet vielä viimeksi hapuilivat häntä. Olav kääntyi ja läksi —.

Takaapäin Olav kuuli matalan, pitkän parahduksen ja sitten huutoa, sanoja, joista sinkoili ivaa ja raivoa. Hän heittäytyi veräjän yli — nutun lieve pidätti hetken. Nyt tulee varmaankin ihmisiä, Olav arveli, eiköhän nainen huuda väkeään —. Hän juoksi valkaistavien pellavien yli ja joittenkin karjarakennusten väliin, tuli sitten paaluaidan viereen. Se oli kahden miehenmitan korkuinen, mutta mitäpä siitä —.

Hän ei itsekään tiennyt, miten hän pääsi sen yli. Hän seisoi kuivalla nurmikolla heinärukojen keskellä — hän muisteli työntäneensä jotain aitaa vasten ja samalla hänelle välähti mieleen, että hänelle oli käynyt näin kerran ennenkin — hän oli paennut aidan yli.

»Niin se onkin.» Hän sanoi sen ääneen — pysähtyi ja kuunteli, kuuluisiko talosta mitään. Hän oli toisella puolella taloa kuin mistä oli tullut naisen kanssa. Olav ei kuullut mitään — sitten hän läksi juoksemaan vainion poikki lähintä metsikköä kohti.

Päästyään metsän läpi hän keksi pienen polun, joka johti joittenkin läjien ohi alas suon poikki jokea kohti. Hän ei tiennyt missä oli — laakso siinä oli, mutta hän seurasi joen viertä kulkevaa polkua ajatellen kaupungin porttien olevan jo suljetut; ilta yhä pimeni; hän ei enää pääsisi kaupunkiin ja tuskinpa enää tänä yönä Peuraankaan. Olkoon sitten niin. — Hän pyyhkäisi kädellään tukanrajaa ja huomasi kadottaneensa hattunsa. No niin, olkoon vaan — Siinä kulki porraspuu joen yli ja saavuttuaan mäelle vasta rannalla, hän näki hämärissä valoisan kaupungin muurin ja korkeat, vaaleat vahtitornit. Hän seurasi yhä poluntapaista pohjoista kohti — Thamesin suuntaan näkyi vain olevan suonsilmiä.

Miten kauas ja miten kauan hän oli kulkenut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta hän arveli olevansa jossain kaupungin pohjoispuolella. Vesilätäköitä loisti pimeässä ja karkeaäänisten koirien haukuntaa kuului jostain. Olav tiesi, että kaupunkilaisten metsäkoiria pidettiin jossain kaupungin ulkopuolella. Mutta yöllä se tuntui kaamealta.

Polusta vasemmalla näkyi kohoavan mäki, jolla kasvoi suuria puita — niiden juurilla kellersi kuihtuneita lehtiä. Olavin aistit tajusivat, hänen itsensä sitä lainkaan huomaamatta, tässä olevan niin kuivan paikan, ettei paremmasta väliä. Hän nousi sinne — matalat, terävät pensaat repivät ja raastoivat hänen vaatteitaan, hän huomasi sopivan kuopan, asettui sinne kietoen parhaansa mukaan vaipan ympärilleen.