Hän tunsi olevansa likomärkä ja hikinen melkein kauttaaltaan, sekä paita että housut olivat kosteat. Olav veti miekkansa ja asettui kyljelleen miekka kourassaan. Hän nukkui heti.
— Herättyään pilkkopimeässä pelon ahdistamana hän luuli huutaneensa. Yrittäen selviytyä unen vallasta hän ei tiennyt ensinkään missä oli — hän makasi paljaalla maalla ja pimeä liikkui ja värisi hänen ympärillään, hän oli likomärkä ja jääkylmä ja hänen sydämensä oli pakahtua epätoivoon ja syyllisyyden tuntoon. — Hän makasi kuihtuneilla lehdillä —.
— Sitten muistot alkoivat selvitä — hänen seikkailunsa ja unensa kietoutuivat yhteen. Samassa kun hän muisti, miten hän oli joutunut viettämään metsässä yötä, hän muisti unensakin ja hitaasti kaikkosi pelko — kyllähän sen muistaminen oli ilkeää sekin, mutta sehän oli vain unta — eikä hän sitä ollut tehnyt, hän ei voinut muistaa edes unessa tehneensä sille lapselle mitään. Eihän hänellä ollut kolmikärkistä tikaria matkallakaan muassa, se oli kotona hänen arkussaan.
Hän oli seisovinaan vuoteen vieressä — pimeässä, se taisi olla metsää — se vuode oli täynnä kuihtuneita, kosteita ja mädänneitä lehtiä, ja puoleksi lehtien peitossa oli alaston ihminen. Lehdet peittivät sen vyötäisiin asti ja ne peittivät kasvojen yläosankin. Hän ei ollut varma, oliko se poika vai tyttö, mutta hän arveli sen olleen nuoren neitosen — kehittymätön, matala rinta oli valkoinen ja näytti pehmeältä — ja vasemman nännin vieressä oli kolmiomainen haava, kuin joku olisi iskenyt siihen sisään kolmikärkisen tikarin. Verta oli vähän kihonnut haavan alimmasta nurkasta — mutta se oli sellainen paha, äänetön haava, josta ei paljonkaan lähde verta ulospäin — veri tulvii sisään tukehduttaen ja pysäyttäen sydämen..
Ja hänet oli vallannut kaamea hätä siitä, että se oli hänen työtään ja ettei hän jaksaisi sitä kantaa —. Hän koetti ottaa lapsen syliinsä ja yritti saada siihen henkeä. Eikä hän muistanut edes unessakaan työntäneensä tikaria. Ja sehän olikin vain unta.
Kävi hiljainen tuulen henki, se huokaili puitten latvoissa ja kahisi lehdissä. Hän makasi hytisten ja koettaen pimeässä erottaa ympäristöä, joku pieni eläin liikkui kuivien lehtien välissä. Eikä hän ymmärtänyt mitä se merkitsisi — kenellekään naiselle hän ei milloinkaan ollut tehnyt pahaa, sen hän tiesi, paitsi Torhildille, mutta tämä oli pikku tyttö. Hän muisti kuolleen lapsen kasvot lehtien keskellä ihan selvästi leuka oli lyhyt ja leveä, suu täyteläinen, tukka musta eikä ulottunut olkapäitä alemma. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa tämän näköistä.
Se ei voinut olla Cecilia, hänen vaaleakutrinen tyttönsä Lämmin helpotuksen laine täytti hänet, Ceciliaa ei uhkaa mikään vaara.
Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet irtautua unesta. Joko se oli pahojen voimien ilkeyttä tai se oli varoitus, jota hän ei ymmärtänyt — ainakaan vielä. Ja hän ajatteli illan tapausta puistossa — oliko se totta vai näköharhaa? Toinen oli ollut niin Ingunnin näköinen, ettei se voinut olla oikeata — ja hän oli tuntenut miten Ingunn itse oli ollut läsnä, aivan lähellä, valittaen surun ja voimattomuuden kahleissa —. Ja hänelle selvisi yhtäkkiä: ellei Ingunn olisi saanut ääntään kuuluville, jospa hänen olisikin pitänyt olla kuoleman ja voimattomuuden ja maan kahleissa todistajana — Olavin antautuvan noidan valtaan, tai mikä se lie ollut —.
Hänen sisässään tuntui jotain murtuvan, ja sekä suru että hellyys tulvehtivat lämpiminä täyttäen hänet niin, että joka solu hänessä lämpeni — hän oli ollut niin vähällä murskaamaisillaan Ingunnin, yritettyään koko Ingunnin elinajan kantaa häntä käsillään, mikäli mahdollista.
— Silloin hän yht'äkkiä muisti huutaneensa: auta Maria — hän ihmetteli sitä itsekin: johan siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli Marialta jotain pyytänyt. Hänen mielestään hänen ei sopinut mennä pyytämään apua siltä, jonka pojalle hän oli uhmaillut. Hän oli lukenut Avensa, kuten hän oli pienestä pitäen tottunut tekemään, osoittaakseen hänelle sitä kunnioitusta, mikä hänelle kuului, mutta ei milloinkaan hyötyäkseen siitä jotain. Ja niin hän nyt oli huutanut häntä illalla kuten eksynyt lapsi huutaa äitiään —.