Olav kääntyi toiselle kyljelle painaen päänsä käsivarteensa ollakseen näkemättä pimeyttä. Salve Regina, mater misericordiae — hän aikoi lukea rukouksen yhä uudelleen ja uudelleen kunnes nukkuisi, eikä ajatella muuta. Niin, Maria, nyt minä tulen Taivaan Kuninkaalta armoa anoen —.
— Väliin hän nukahti, heräsi jälleen, nukahti taas ja sotkeutui uniin, joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, mutta kaikki olivat ilkeitä — hän heräsi aina tuskallinen pistos sydämessään. Mutta yhä uudelleen hän yritti nukkua ja kaikin voimin keskittää ajatuksensa samaan: rukoukseen jonka tuli tänä yönä olla hänen kilpenään.
Ja sitten hän vihdoin heräsi, huomasi auringon paistavan ja tunsi olevansa täysin virkeä. Ja hänen mielensä täytti vieläkin aamuisen unen hyvyys ja turvallisuus. Aamukylmä uhosi häneen mäestä, mutta hän jäi pitkälleen tuijottaen metsänlaitaan, jossa kaste välkkyi sinivalkoisena aamuvalossa. Pisarat liittyivät heinänkorsissa helmi helmen viereen. Pensaat tummine, kovine ja terävine lehtineen loistivat kuin hiottu teräs. Sininen auer hohteli vuoren rintamia verhoavien puitten välillä. Uni häilähteli taas hänen mielessään kuin lempeä, maidonvalkea aamuhämärä.
Hän oli lepäävinään naisen helmassa, pää hänen sydämellään, ja tuntemastaan syvästä, rauhallisesta onnesta hän tiesi, kuka siinä oli, ja hän virkahtikin: äiti! Hän ei muistanut hänen kasvojensa piirteitä — hän ei saanut niistä nyt kiinni — mutta unessa hän muisti ne tunteneensa, vaikka hän olikin ollut äidin kuollessa älytön sylilapsi.
Arnvid oli myöskin vilahtanut unessa, hänellä oli yllään pitkä, valkoinen mekko — se lienee ollut munkkipuku — ja Arnvid oli jutellut hänen äitinsä kanssa ikäänkuin hänen päänsä ylitse ja hän lepäili kuten pikku lapsi äitinsä sylissä. Torfinn-piispan hän myös oli nähnyt. He olivat kaikki valemeressä, kuten pilvet auringon loistaessa niiden takana, mutta se ei loistanut häneen eikä se hänestä ollutkaan aurinko, vaan jokin näky tai asia, jonka toiset näkivät, mutta hän ei nähnyt, hän näki vain valon, joka hohti heistä —
Pieni kirkonkello alkoi kilahdella aivan lähellä, Olav ponnahti pystyyn jäykkänä ja viluissaan. Hän oli tullut hyvin tuhruiseksi: nuttu oli ryppyinen ja likainen, Olav puhdisti vaatteitaan ja poimi pois lehtiä ja roskia. Olisipa hänellä ollut vaippa huppuineen —. Hän riisui omansa pois kantaen sitä käsivarrellaan, silloin ei pistäisi niin silmiin, vaikkapa hän kulkikin avopäin.
Olav kulki kellon ääntä kohti. Polku johti alaspäin pitkin metsänreunaa. Kierrettyään pyökkimetsän kulmauksen hän katsoi vaistomaisesti länttä kohti — ajatellen samassa, ettei suinkaan maksanut vaivaa etsiä eilistä taloa: tuskinpa sitä tänään siellä olisikaan. Pieni kirkko, jonka kellot soivat, oli erään puron toisella rannalla, vähäisellä kummulla. Hän Iäksi sinne arvellen siellä selviävän, mikä nyt oli epäselvää.
Kirkko oli pieni, köyhä huone ja ilma oli raakaa ja ummehtunutta; Olav arveli, ettei täällä usein messua lueta ja se messu, joka nyt oli alkanut, oli tarkoitettu kymmenelle, kahdelletoista köyhästi puetulle miehelle, jotka seisoivat alttarin lähellä ja joilla oli jokin yhteinen merkki — lienee joku veljeskunta viettämässä juhlaansa. Ihmiset olivat koristautuneet parhaansa mukaan. Mutta papin messukaapu oli kulunut, lukkari ja kuoropojat olivat välinpitämättömiä ja käyttäytyivät vailla siroutta ja arvokkuutta, papin kiirehtiessä jumalanpalvelusta kuin hän vain koettaisi saada sen pian loppuun.
Itselleen hän ei saanut mitään lohtua — sen vain, että hän seisoi täällä tuntemattomana ja köyhänä näitten köyhien ihmisten keskellä, jotka hänen kanssaan ottivat osaa tähän huolimattomaan jumalanpalvelukseen. Hänelle selvisi kuitenkin, miten vähän merkitsee keski-ikäinen mies, jolta on riisuttu kaikki se, millä varat ja ylhäiset sukulaiset hänen mahtiaan lisäävät. Ja hän tajusi saavansa oppia sen yhä selvemmin mitä kauemmas kotoa joutui.
Kerran ennenkin hän oli saanut saman opin, hän muisti sen nyt — nuoruuspäivinään, maanpakovuosinaan. Hänessä tulvahti selkeä, viileä katkeruus. Senkö tähden hän oli palannut kotiin ja senkö tähden hän oli viettänyt monen monet vuodet ainoan armaansa kanssa kuten pimeässä talossa — jotta Jumala nyt taluttaisi hänet ulos, lukitsisi oven hänen takanaan ja lähettäisi hänet jälleen kulkemaan.