Hän näki kotitalonsa, kuten näyssä — selvemmin kuin milloinkaan näkevin silmin. Sillan ja ranta-aitat, vuonon veden, joka loiski pilarijalkojen välissä, pitkän, auringon paahtaman kattorivin ja talojen ruskeanharmaat päädyt mäellä, Hevostunturin seinä takanaan, peltonsa, joitten välissä oli harmaita ja ruskeita kalliopaasia, ympärillä harmaat ja ajansyömät vuoret, joilla kasvoi tuulen käyristämiä petäjiä, mutta laaksossa heinäpellot ja metsän. Eipä se ollut niin suuri ihanuus, ettei hän suurempiakin olisi nähnyt, mutta se oli hänen omansa; sieltä olivat hänen isänsä lähteneet maailmalle, ja sinne ne olivat jälleen palanneet. Jos kaikki muu olikin hänen elämässään käynyt toisin kuin mitä hän oli kuvitellut, perintönsä hän oli saanut takaisin ja viljellyt sitä — hän ei ainakaan jättänyt jälkeensä vähemmän kuin mitä hän oli käsiinsä saanut. Nyt siellä laiturin laidassa oli veneitä, suuria ja pieniä, oli peltoja ja niittyjä, jotka hän oli uudelleen perannut sammaleisesta ja vanhentuneesta maankamarasta Kverndalenin puolelta.
Köyhä miesjoukko astui yhdessä alttarin ääreen. Nyt hän näki heidän merkissään olevan kuvan: Jeesus kumarassa ristinsä alla ja hänen takanaan mies auttamassa häntä, kyreniläinen talonpoika. Se oli siis kantajien veljeskunta. Eräs teineistä viittasi Olavia — luuli tämänkin kuuluvan joukkoon. Olav pudisti päätään polvistuen siihen missä oi seisonutkin, aivan oven suuhun.
Ja ehtoollisleivän yksinkertaiseen muotoon pukeutuneena Taivaan Kuningas astui alas, antaen itsensä köyhille ystävilleen Olav oli ainoa, joka ei rohjennut astua pöydän ääreen. Olav oli vuosikaudet tiennyt, että kun hänen pääsiäisenä täytyi mennä — meni hän kuten Juudas oli mennyt ehtoollispöytään. Läsnä ollessaan hän ei milloinkaan ollut voinut käsittää, miten Juudas uskalsi — hänenhän piti ymmärtää Jumalan tietävän, mitä hän oli tehnyt. Nyt hän oli samassa asemassa kuin Keriotin Juudas: hän kulki toisten kristittyjen parissa, he kohtelivat häntä hyvänä kristittynä, kuten apostolit olivat kohdelleet toveriaan Juudasta istuessaan pöytään sinä iltana. Ja hän oli itse ajatellut, että koko joukossa vain Hän toisena tiesi hänen petoksestaan.
Tällaiseksi hän oli tullut. Kerran hänkin oli ollut kuni nuori vainio, joka kasvaa voimakasta orasta siihen kylvetystä viljasta: esi-isiin kuuluvien uskollisten miesten perinnöstä, uljaitten miesten, jotka eivät kurkotelleet menetettyä onneaan kohti, kunhan vain säilyttivät kunniansa tahratonna. Mutta nyt hän oli itse tehnyt elämänsä sellaiseksi, hän oli nyt niiden hoidottomien peltojen kaltainen, joita hän oli Hestvikeniin palatessaan tavannut rikkaruohon vallassa —.
Olav nosti katseensa. Keskelle seinää oli maalattu kuva Herrasta istumassa Kaanan hääpöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi Maria; tämä ojensi kätensä tarjoilijoita kohti silmien katsoessa suoraan oven suussa polvistuvaan mieheen:
»Mitä hän teille sanoo, se tehkäät!»
Olav ei tiennyt oliko hän kuullut sanat vai tulivatko ne hänestä itsestään.
Niin, puhdista minut, kuten maanviljelijä puhdistaa tulella ja raudalla — ota omasi jälleen, niin että se voisi kasvaa Sinulle sadon!
Vielä kerran hän näki Hestvikenin kuni kajastuksena. Sitten meren harmaana, aalloilla hopea-välkettä, rannan vaipuessa sen takana harmaan sinervänä. Ja hän näki itsensä pienenä ja yksinäisenä seisomassa uloimman saariston äärimmäisellä rannalla. Hän odotti ypöyksin Häntä, joka astelee kimmeltävillä aalloilla, kuten isäntä astelee pelloillaan ja pysäyttää myrskyn, niinkuin maamies hevosensa. Ja rannalla seisova mies on vapaa, niin vapaa, ettei sitä tajua kukaan muu kuin se, joka on ollut pitkän synnintuskaisen yön ajan vankikomeroon tukehtumaisillaan.
Soihtuja kantavien messu-apulaisten keskitse pappi astui pitkin köyhien työmiesten riviä. Papin ottaessa rasiasta ehtoollisleipää, Olav rukoili joka kerran hiljaa: Sinä rikas Kristus, armahda minua! Sinä rikas Kristus — hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, miksi ihmiset häntä siten nimittivät. Nyt hän sen ymmärsi. Herra, minä en ole arvollinen, ettäs astuisit kattoni alle, minä olen tyhjä ja alaston, minulla ei ole mitään, millä voisin Sinua miellyttää, mutta Sinä astut sisään tyhjään huoneeseen, Herra, ja täytät luotusi siunauksellasi.