Ehkäpä Sinä sentään vielä otat minut palvelukseesi jälleen. Jos minä olen liian vanha oppiakseni lukemaan ja laulamaan Sinun kiitostasi, lienen sentään kyllin nuori ja voimakas kelvatakseni vaihdettavaksi pakanamailla surkeaan orjaan—.
Hän huomasi silloin, että joku koputteli hänen vieressään seinään.
Keskenkasvuinen poika seisoi nakutellen kalkkia avaimellaan ja näytti
kärsimättömänä odottelevan oven sulkemista. Kirkko oli muuten tyhjä.
Olav nousi ja läksi.
Veljeskunta kulki pellolla, pappi sekä hänen apulaisensa. Merkin sininen silkki loisti kellertävän vehnäpellon yli. Poika sulki kirkonoven ja juosta kippasi perään. Olav seurasi hitaasti jäljessä astellen auringon valossa avopäin.
* * * * *
Laivavene oli poissa hänen saapuessaan läntiselle laiturille. — Hänen oli kuljettava satamaan, jossa heidän aluksensa oli ja etsittävä lautturi. Tämä nauroi nähdessään Olavin ja sanoi jotakin — Olav ymmärsi tarkoituksen, vaikkei sanoja, hän nauroi myöskin ja pudisti Päätään. Hän oli ihmeen iloinen ja tuntui kevyeltä — aivan kuin jonkin ratkaisun edellä.
Hän tapasi laivalla Rikardinpojat. Olav huomasi heidän puhuneen hänestä — ja he katsoivat ivallisesti hymyillen häneen, joka palasi niin myöhään repaleisena ja hatutta päin. Mutta he eivät olleet mitään huomaavinaan, enemmän kuin Olavkaan.
Rikardinpojat olivat tulleet hakemaan toisia kanssaan toivioretkelle.
Pohjoispuolella Lontoota oli jossain pyhäkkö, jossa oli ihmeitätekevä
Neitsyt Marian kuva; se oli kerran maailmassa, viikinkien ryöstellessä,
kätketty onttoon tammeen ja löydetty jälleen. Huomenna oli sen juhla.
Olav ilostui. Hän oli aikonut huomenna mennä Marian kirkkoon.
Saarnaajaveljesten kirkkoa hän ei enää halunnut muistellakaan.
IV.
Seuraavana iltapäivänä Olav seisoi kirkkomäellä, pyhiinvaelluspaikan ulkopuolella — hän etsiskeli seuralaisiaan.