Pöly leijaili vaaleana pilvenä auringon paistaessa tallatun nurmikon yllä — ihmisiä vilisi kaikkialla lähtöä tekemässä. Joukko katumuspukuisia miehiä kantoi mahdottoman suurta puuristiä, joka huojui heidän astellessaan mäkeä alas; he lauloivat kulkiessaan litaniaa ja pölyttivät jalkoineen ilmaan uusia tomupilviä. Heidän laulunsa kaiku hymisi vielä kauan heidän mentyään pitkänä äänivirtana ja korviin kantautui ratsastavan kansan hevosten töminä, huilun valittava sointu ja harppujen syvä jyminä.
Ylt’ympäri kenttää kohosi pyökkimetsä muurina ja sen latvat hohtivat kelmeässä auringon valossa harmaansinistä taivasta vasten — oli kuuma päivä. Mäen alla oli puronvarsiniityllä markkinat: savu nousi roviosta metsikön yli; joku paistoi siellä härkiä ja kokonaisia lampaita, ja kaupustelijoiden terävät äänet kuuluivat keskellä humaltuvien ja ilakoivien ihmisten hälinää.
Vielä kulki yksi ja toinen kirkkoon ja sieltä pois. Mutta aamulla oli suuri kirkko niin tupaten täynnä kansaa, että Peuran miehet töin tuskin pääsivät tuppautumaan sisään messun aikana, eivätkä he olleet nähneet kerrassaan mitään. Ja sekös vei aikaa, ennenkuin he olivat päässeet tunkeutumaan siihen kappeliin, jossa Tammen Neitsyt Maria oli. Siellä paloi ainakin satakunta vahakynttilää, oli vallan elävistä liekeistä seinä — kulta ja hopea vain kimalteli. Kuva oli pikimusta, kasvot pitkät, jäykät ja kovat, päässä kultakruunu, ja kultavaipan laskoksista katseleva lapsi muistutti puumähkyrää. Mutta se oli ikivanha ja sangen arvokas. Pyhäkössä ei ollut tilaisuutta pitää pitempiä rukouksia, siellä tunkeili kansaa niin paljon.
Kun he sitten pääsivät eväsreppujensa kimppuun, he ostivat omenaviiniä — se oli aika hyvää ja nousi päähän; sitten he eksyivät toisistaan tungoksessa markkinapaikan lähettyvillä. Olav ja Tomas olivat kauimman aikaa pysytelleet yhdessä, mutta sitten Tomaksen teki mieli kuunnella niin kauan vaeltavaa laulajaa, että Olav kyllästyi odottamiseen ja läksi eteenpäin. Hän seisoi metsän reunassa katsellen löytäisikö jonkun joukostaan ihmisvilinässä, joka kuhisi mäellä sinne tänne.
Hän koetteli nutun alla, vyön välissä, säilyttämiään kääröjä. Niissä oli lahjoja, jotka hän aikoi lähettää kotiin — viimeisenä tervehdyksenä. Signelle ja Iinalle koristellut samettikäsineet, Cecilialle koralli- ja kultahelmikoristeinen rukousnauha, Eirikille tikari. Vaikka nythän Eirik perisi kaikki hänen aseensa — paitsi Ættarfylgja-tapparaa; hänen täytyy muistaa lähettää kotiin sana, että se kirves seuraisi Cecilian sukuhaaraa.
— Ajatukset suhisivat kuin olisi mehiläispesää hätyytetty. Hän yritti päästä niistä eroon — katseli ympärilleen eikä nähnyt omaa joukkoaan missään.
Jostain metsästä takaapäin hän kuuli laulua; se kuulosti tanssilauluilta. Olav kääntyi ja läksi kulkemaan metsäpolkua — tanhupaikasta hän varmaan tapaisi ainakin Galfridin ja Leifin.
Hetken päästä hän saapui suurelle niitylle keskellä metsää. Joukko leikkijöitä seisoi keskellä kenttää lepäämässä. Puitten juurella nurmikolla loikoili ihmisiä syöden ja juoden. Pieni poika juoksi Olavia kohti, kompastui ja kaatui. Olav nosti maasta kohti kurkkuaan parkuvan pikku miehen ja yritti sitä hillitä. Hän seisoi lapsi käsivarrella ympärilleen katsellen. Silloin tuli lihava, nuori, kaunis vaimo juosten. Olav hymyili ja pudisti päätään hänen sanatulvalleen. Äkkiä hän painoi pojan rintaansa vasten suudellen häntä ennenkuin ojensi hänet äidille. Se oli kuin jäähyväiset jostain —.
Leikkijät asettuivat jälleen piiriin — siinä oli yksinomaan miehiä; he kulkivat käsi toisen kainalossa ja alkoivat rajun ja kiihoittavan laulun. Olav läheni, tunkeutuen katselijoitten joukkoon.
Kummallinen, kajahteleva ja kiihkeä tanssi sai veren hänen suonissaan läikehtimään: he lauloivat taistelusta ja hän muisteli kuulleensa sellaista ennenkin — hänen sydämensä liikehti kuten liikehtii multakumpu, jonka alta kuolleista herännyt pyrkii ylös — ja kun hän näki ympärillä olevien kasvot, syke kasvoi yhä. Vanhat miehet seisoivat etukumarassa päällään tahtia nyökäten, jännityksestä hehkuen. Suuret, komeat emännät kuuntelivat ilme kovana kuin laulu koskisi heidän kokemiaan onnettomuuksia. Olavistakin tuntui, että siinä oli jotain koettua, mutta mitä, siitä hän ei päässyt perille —.