— Silloin se vaikeni yht'äkkiä! Glaama-joki virtaili tulvillaan ja kylmänä, varjossa päivä sädehti vielä vartiotornin huipuilla — linna kohosi pienellä saarella virran keskellä. Ja hän seisoi rantaniityllä katsellen miten jaarlin muukalaiset soturit tanssivat ja lauloivat englantilaisten ja skottilaisten taisteluista. Totta vieköön — se lauluhan se olikin!

Muistot, joita hän ei ollut vuosikausiin ajatellutkaan, tulvivat hänen sielunsa syvyyksistä esille, kuten vangit tyrmästään. Näyt vierivät nopeasti ohitse — raivoisat taistelut, mies miestä vastaan, loimuavat soihdut valaisemassa hurjaa kamppailua ahtaassa, pimeään avautuvassa porttiholvissa — ja taas hän oli veneessä soudellen illanhämyssä saareen Tukholman muurin ulkopuolella, ja tuhdolla häntä vastapäätä istui jaarli, lyhyenä ja leveänä kuin luhdin ovi, murtumattoman vankkana, karvaisena ja lämpimänä kuin uroskarhu, viininpunaisen vaipan hohtaessa harteilla ja kirkkaitten silmien loistaessa taistelun- ja seikkailunhaluisina — Alf-herra, Alf-herra, minun isäntäni!

Tanssivien ketju sivuutti hänet eikä raju, kajahteleva laulu loppunut. Miehet riippuivat toinen toisensa käsivarren varassa ja ketju liikahti heidän nojautuessaan taaksepäin; aina heidän hypähtäessään koholle ja polkiessaan tannerta heidän tulipunaiset, laulavat kasvonsa hohtivat häilähtelevän pölypilven lävitse. Sitten tempautui koko piiri äkkiä oikealle ja jälleen vinhaa vauhtia vasempaan —. Olavin täyttivät yhä menneet muistot: miehistä, joiden ystävä oli ollut ihanalla, viileällä tavalla, haarniskavarusteissaan yksinäisinä, mutta toisiaan suojellen kiivin ja miekoin. Hornan kuiluun kaikki naiset, he tunkeutuvat liiaksi miehen tielle! Hän näki tulenloimun erään kaupungin pimeitten hirsipäätyjen välistä. Ja hän itse seisoi ovella kaksikymmenvuotiaana, täysissä varusteissa — eräs neito, jonka nimen hän on unohtanut, yrittää vetää hänet sisään ja kätkeä — hän nauroi, suuteli häntä ohimennen lähtiessään porhaltamaan paljastettu miekka kädessä katua pitkin siihen suuntaan, josta kuuli kuninkaan miesten torviinsa puhaltavan — ja hänessä kuohui kiukkuinen pelko, etteivät vain jaarlin miehet anna toisten pakottaa itseään laivoihin vastarintaa yrittämättä.

Olavin kädet puristivat vaipan lievettä — hänen mielensä paloi: miten hän oli saattanutkin tämän kaiken unohtaa! Ja nyt näky palasi jälleen, talo mäellä lahden rannalla, se tuli nyt kumman kalpeana ja kuihtuneena; mutta se oli täpötäynnä muistoja raihnaudesta ja taistelusta hämärä harmaata ylivoimaa vastaan ja sairaasta naisesta, joka riisti hänen nuoruutensa ja miehuutensa ja joka kuihtui kuihtumistaan, vaikkakin tämä imi hänestä lakkaamatta voimaa Ja äkkiä nämä muistot, kaikki mitä hän niistä tiesi, muuttavat — Herra siunatkoon — nyt ne kiusasivat ja häiritsivät häntä. Eikö hän ollut kuin vuoreen viety — tai kuin manalaan!

— Laulu päättyi jyrisevään kiljuntaan, ja samassa tömähti puolisen sataa jalkaparia samalla kertaa tantereeseen. Olavilta pääsi syvä huokaus —.

Piiri hajaantui ja katselijat läksivät pois. Olav liikahti eikä tiennyt minne mennä. Silloin hän törmäsi johonkin — vilkaisi häneen ja huomasi siinä sokean saarnaajaveljesten kirkosta.

He seisoivat hetken toisiinsa tuijottaen — niin ainakin Olavista tuntui: toisen kuihtuneet, sokeat kasvot, tuskan tai lieneekö ollut katkeruuden uurtelemat, näyttivät olevan täynnä katsetta. Olav ei ajatellut mitään, seisoi vain kuin naulittuna; sitten sokean kasvot muuttuivat ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta. Niillä karehti hymy hänen hapuillessaan eteensä käsillään ja sanoessaan jotakin.

»Cognovis me?» [Tunnetko minua?] Olav kuiskasi arasti.

Vieras — Olav huomasi, että hän oli vielä melkein poikanen — vastasi heti samalla kielellä, mutta hän puhui niin nopeaan ja sujuvasti, ettei Olav ymmärtänyt mitään.

»Non capio bene latinum» [En osaa hyvin latinaa], mutisi Olav nolona.