Toinen hymyili kohteliaasti toistaen saman hitaammin ja lyhyemmin. Olav ymmärsi sen verran että hän oli eksynyt seurueestaan ja että hän nyt pyysi Olavia viemään hänet jonnekin — kirkkoon. Viivytellen Olav tarttui nuoren miehen käteen.
Nuorukainen yritti saada keskustelua syntymään — latinaksi, englanniksi ja ranskaksi, vähän kutakin. Olav ymmärsi hänen tarkoittavan, että hän tunsi hänet dominikaanikirkosta.
»Non es —» hän etsi sanaa sokea. Hän vilkaisi salavihkaa toisen sammuneisiin silmiin. Ei, kyllä hänen täytyi olla umpisokea. Hän hätkähti, siis joku oli näyttänyt häntä miehelle. »Non es caesis?» [Etkö ole sokea?] Jännitys täytti hänet jonkinlaisella ilolla. Nyt hän sai olla varuillaan —.
Metsässä oli pimeää. Olav kuljetti vierasta varovasti kivien ja puunjuurien yli — samalla pitäen tarkasti silmällä, olisiko metsikössä ihmisiä. Olipa sattunut niin onnettomasti, että vieraan vasen käsi lepäsi hänen oikeallaan — vai olikohan toinen sovittanut siten tahallaan? Olavia hävetti nyt vaihettaa. Mutta hän piti toisen miekka-kättä silmällä.
Hän kulki odottaen, että kohta välähtäisi tikari — tai että joku ryntäisi pimennosta — eihän tie ollut ennen leikkikentälle näin pitkä, eikä polku näin kaita — ja täällä metsässä oli vielä kovin pimeätä. Mutta sokean kysymyksiin hän vastasi levollisesti, että hänen nimensä on Olav, on norjalainen ja kauppias. Hän olisi myöskin selittänyt missä hänen aluksensa on — saakoon vaan sen tietää, ei hän aio pakoilla — mutta yrittäessään sitä toimittaa, ei hän saanutkaan sitä selväksi vieraalla kielellä.
Ja samassa he olivat poissa metsästä. Olav talutti sokeaa miestä kohti kirkkoa, joka hohti kalpeana illan hämyssä. Ja sekava, painostava pelko valtasi nyt Olavin — tämä vieras ei aikonutkaan kohdata häntä tikarein tai asestetuin miehin. Mutta kirkkoon sisälle hän ei menisi tämän miehen kanssa!
Silloin heitä kohti juoksi eräs palveluspojista huutaen nähdessään isäntänsä. Tämä irroitti heti kätensä Olavin kainalosta, tarttui hänen käteensä ja kiitti avusta. Olav oli mykkänä hämmästyksestä. Nuori ritari kääntyi seuralaiseensa, laski kätensä hänen olalleen ja kulki toisen ohjaamana eteenpäin, kääntyen vielä kerran ja tervehtien Olavia sanomalla »vale!» [Voios hyvin!]
Olav jäi seisomaan — nyt oli kaikki niin kummallista, että hän tunsi pettyneensä. Hän katseli vieraan jälkeen. Kirkon vieressä olevan luostarin portilla seurue oli nousemassa ratsaille. Ja vähän ajan kuluttua he ratsastivat sen paikan ohi, missä Olav seisoi.
Siinä oli useita ylimyksiä samettipuvuissaan, kultaiset käädyt rinnalla riippumassa; heillä oli komeat ratsut ja kallisarvoiset valjaat. Sokea ratsasti suurella oriilla, jota knaappi talutti. Jäljessä ratsastavat palveluspojat olivat asestetut ja varustetut matkaa varten ja viimeisenä kulki monta kuormahevosta. Olav arveli heidän tulevan jostain kaukaa —.
— Ja nyt hänelle selvisi, että sokea mies oli ollut kotoaan poissa jonkin päivän. Ja niin oli vaimo lähettänyt yksin ollessaan hakemaan Olavia. — Hän näki edessään puutarhan kaukaisimmassa nurkassa kätkössä olevan lehtimajan, nuoren naisen, joka tuli hiukset voideltuina, vain ohut silkkipuku verhonaan — ei se ollut mikään noita tai näköharha, kuten hän oli itselleen uskotellut — olihan vain uskoton aviovaimo —.