Raivo täytti Olavin ja hänestä tuntui, että hän olikin juuri se petetty mies. Hänen kiukkunsa muuttui kuumaksi ja veriseksi himoksi — hänen olisi tehnyt mieli ottaa nainen ja kuristaa hänet paljain käsin. Ja samassa hänessä liikkui kummallinen, epätodellinen tunne, että hänelle oli joskus ennenkin käynyt samoin —.
Sitten verenkohu tasaantui ja punainen sumu hälveni hänen silmistään. Hän tunsi maan jälleen jalkainsa alla ja hän katseli ympärilleen kumman terävin ja selkein silmin. — Haalea valo lepäsi pyökkien latvoilla ja yläpuolella oli taivaalla muutamia vaaleita pilven hattaroita; kirkon harmaaseen seinään heijastui päivän kilon punerrus. Nyt oli melkein autiota ja tallatusta nurmikosta kohosi pölyn ja kasteen sekainen haju. Ja kylmän selkeästi Olav tunsi, että hän on kerran ennenkin ollut samanlaisessa leikissä osallisena. Mutta tällä kertaa hän oli varas.
Hän tarttui kaksin käsin vaippaansa kuten repiäkseen kahleet irti —. Mutta hänen sielunsa syvimmistä komeroista — nyt kun hänen vihdoin viimein oli pakko kurkistaa sinne — uumosi sanaton pimeys. Tämä oli tarkoituksena siinä, mitä hän oli kokenut viimeksi. Toisen miehen vaimo oli asetettu hänen eteensä niin, ettei hänen tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja tarttua häneen. Eikä hän itse ollutkaan muuta ajatellut kuin ottaa hänet — ennenkuin hänelle huudettiin ja häntä varoitettiin, joko taivaasta tai kiirastulesta. Ellei häntä olisi nykäisty pois, kuten äiti nykäisee lapsensa tulesta, olisi hän nyt itse ollut aviovaimon häpäisijä —.
Olav läksi astelemaan nopeasti, kuten pakoon näitä ajatuksia: Hän kulki markkinatorin poikki. Mäellä, yhä lisääntyvässä pimeässä, hehkui vielä nuotion jäte; eräässä paikassa nousi roviosta liekkejä; siellä oli ihmisiä ja kaikki näyttivät olevan juovuksissa. Olav riensi eteenpäin; hän saapui jälleen metsään leveälle polulle, joka johti mäelle.
Hän yritti jonkinlaisella epätoivoisella kiukulla vaimentaa ääntä; piru vieköön, minähän en koskenutkaan naiseen. Minä olen kulkenut täällä kuin eläin katsellen englantilaista narttua, sillä hän muistutti minun mielestäni minun vaimoani. Ja kyllä hän saikin harmitella joutuessaan siinä iässä naisen pauloihin — mutta minähän en ajatellut mitään sellaista ja läksinhän minä heti pois huomattuani mitä hän tahtoi —. Ja että sokea oli hänet tuntenut, sehän ei ollut mikään ihme; olihan hän usein nähnyt sokeita miehiä — kerjäläisiä ja vanhoja ihmisiä — jotka näyttivät näkevän koko ruumiillaan: he saivat koiran vainun ja kuulon.
Mutta kaikista ponnisteluista huolimatta hän ei saanut sisäistä ääntä vaikenemaan — eihän hän ollut kenenkään miehen kunniaa loukannut. Mutta kulkiessaan sokean miehen kanssa metsän läpi hän ei ollut sitä muistanut — hän oli ollut varma siitä, että tämä vainosi hänen henkeään ja täydellä syyllä. Ja nyt hän myöskin tiesi, että hän oli tullut vikapääksi johonkin, seuratessaan vieraan rouvan lähettiä — tai oliko joku vanha rikos tullut päivänvaloon?
Rientäessään yhä pimenevässä illassa metsätietä, jalka varmana kuten unissakävijällä, yli kivien, kantojen ja oksien, hänestä tuntui, että tämä pimeys, jota kohti hän yhä syvemmälle ja syvemmälle kiiruhti, oli hänen omaa sisäistä pimeyttään, ja nyt hän oli saapumaisillaan kaikkein syvimpään salakammioon. Kohta hän olisi pakoitettu peräytymään selkä perimmäistä seinää vasten, mutta hän tiesi myös, että hän vastustaisi ja taistelisi viimeiseen asti. Ja hän ymmärsi —.
Ensin oli Jumala puhunut hänelle kasvoista kasvoihin — sinä yönä, jolloin hän kadotti Ingunnin. Sinä hetkenä jolloin hän tiesi ainoan ystävänsä jättäneen hänet, oli Jumala puhunut hänelle ristin yksinäisyydestä. Ja sinä yönä, ja loin hänestä tuntui, että hän hikoili verta tuskasta, oli Jumala näyttäytynyt hänelle kalmantuskasta, ruoskimisesta, naulan jäljistä ja orjantappuroista verissään ja Hän oli puhunut Olaville, kuten veli veljelleen: Oi, katsokaa kaikki te, jotka teitänne kuljette, katsokaa tänne ja nähkää, onko suurempaa tuskaa kuin minun tuskani! Ja hän oli nähnyt oman tuskansa verivirtoina valuvan Hänen verisillä hartioillaan. Eikä hän vieläkään ollut jaksanut mennä —.
Ja Jumala oli puhunut hänelle toisenkin kerran. Hän oli puhunut hänelle pyhässä kirkossaan Olavin sen verran selvittyä tuskan kuumeesta, että hän pystyi kuuntelemaan rauhan sanoja. Ja kuitenkin hän oli yhä viivytellyt — hän ei ollut edes varma oliko hän nytkään kuullut kutsua —. Ellei —
— Mutta nyt tämä oli varmaankin tapahtunut, jotta hän olisi pakotettu näkemään, kuka hän oli ja mikä hänen syntinsä oli.