Aurinko oli laskeutumaisillaan ja sen lämpimässä, keltaisessa valossa nuorten varjot lankesivat kauas nurmikolle. Laulu kaikui kauniina kesäillan rauhaan, ja Eirik tunsi ihanaa, hurmaavaa riemua kuullessaan oman kauniin äänensä. Hän tunsi koko ajan Gunhildin käden omassaan — se oli lämmin ja vähän kostea, ja siitä virtasi koko ajan Eirikin koko ruumiiseen lämpöä ja hyvyyttä. Eirik iloitsi aina ketjun kääntyessä toiseen suuntaan — silloin tytön liehuvat hihat ja hameen helmat pyyhkäisivät häntä.
Kerran, kun tanssiketju pysähtyi hengähtämään, hän tuli vilkaisseeksi sinne, missä Cecilia istui Unan kanssa katsellen leikkiä. Sisar oli kokonaan kietoutunut siniseen vaippaansa; hänen kasvonsa näyttivät luun kaltaisilta naidun vaimon valkoisen hunnun ympäröimänä. Hänen kohdaltaan olivat leikit ja tanssit lopussa ja hän oli Gunhildia nuorempi —. Eirik päästi Astridin käden irti ja meni molempien naisten luo.
Hän heittäytyi maahan heidän jalkojensa juureen, makasi siinä jutellen Unan kanssa. Pian tulivat toisetkin nuoret sinne. Toiset menivät hetken kuluttua pois, mutta Gunhild istuutui viereen ja nuoret juttelivat yhdessä. Eirik kuuli heidän kirkkaat äänensä takanaan, nuorempien tanssiessa ja laulaessa pihamaalla ja hänen jutellessaan Unan kanssa.
Sisarukset läksivät pimeän-tultua. Torgrim sanoi Jørundin lähteneen jo vähän aikaa sitten — hänellä oli jonnekin asiaa, hän oli sanonut. Metsään saavuttuaan Eirik astui hevosen selästä ja talutti sisaren hevosta. Hänen ei olisi pitänyt viipyä Rynjulissa näin kauan, hän tuli ajatelleeksi — Cecilian oli vaarallista olla ulkona pimeän tultua.
Rundmyrin luona hän poikkesi sille pikku polulle, joka kiersi suon ylälaitaa; hänellä oli Arnketilille asiaa eikä hän uskaltanut jättää Ceciliaa, mutta toivoi tapaavansa ihmisiä rakennusten luona. Heidän saapuessaan mäen alle, jolla rakennukset olivat, avautui ovi — tuvan takasta levisi tulen loimu — ja joku tuli ulos, sieltä tuli miehiä ja naisia, hän kuuli heidän äänistään heidän olevan irtolaisväkeä.
Silloin hän huomasi joukossa kaksivärisen nutun, jonka hän oli tuntevinaan. Hän oli myynyt Jørundille sen puvun, jonka minoriteettimunkit olivat lahjoittaneet hänelle; se sopi langolle.
Eirikin tuli paha olla — oliko Jørund nyt Rundmyrissä — Hän muisti korvat kuumina kaikkea, mitä hän ennen vanhaan oli kertonut Jørundille seikkailuistaan siellä — vielä suurennellen niitä. Mutta hänellä oli epäselvä aavistus siitä, että jos Jørund nyt alkaisi etsiä ajanvietettä, muuttuisi se paljon pahemmaksi. Tekemättä siitä milloinkaan itselleen selkoa hän kuitenkin tunsi siksi tarkoin toisen sielun kylmyyden tietääkseen, että jos Jørund kerran tahrasi itsensä liejussa, ei hänessä ollut mitään, joka olisi luonut lätäkön liejuun minkäänlaista kiiltoa.
Cecilia ei ollut nähnyt mitään, Jumalan kiitos hän istui toisaalle kääntyneenä.
Eirik vei kotiin tultuaan hevoset talliin, jonka pilttuut olivat nyt kesäaikaan tyhjinä. Sitten hän istuutui oven suussa olevalle arkulle — hän halusi ottaa vastaan Jørundin tämän kotiin tultua ja yrittää saada mies sisään Cecilian heräämättä.
Gunhild, Gunhild — hän väikkyi koko ajan Eirikin ajatuksissa. Hän oli tuskin koskenut naiseen käsin luostarista palattuaan. Hän oli yli kolme vuotta vartioinut itseään sanoin, töin, ajatuksin. Kun häntä perkele, maailma ja oma liha viekoittelivat, hän oli taistellut —