Nyt hän oli saanut oikeuden katsella yhtä, ajatella yhtä. Hän sai muistella, miltä oli tuntunut tarttua häneen ja nostaa hänet hevosen selkään, muistella hänen kättään, jota hän piti omassaan — sen suloisuutta ja lupausta vielä enemmästäkin —.
Näiden viime vuosien vakavuuteen, jolloin hän oli oppinut tahtomaan ja käyttämään tahtoaan itseään vastaan, sekaantui muistojen varjoja nuoruusvuosilta, ostettujen naisten syleilyitä ja unelmia säädyllisistä naisista — unelmia, joita hän ei uskaltanutkaan yrittää toteuttaa pyrkimällä tutustumaan johonkin heistä. Ja Bothildia hän ei rohjennut milloinkaan oikein ajatella, mutta häpeä ja pelko ja tuska siitä, mitä hän oli Eirikin elämässä merkinnyt, oli yhä selvittämättömänä hänen sielunsa syvimmässä sopukassa ja oli luonut väriä kaikkiin näinä vuosina hänen mielessään läikkyneihin aaltoihin.
Gunhild Bersentyttären vaalea kuva alkoi kiintyä tälle tummalle pohjalle. Eirik oli jo alkanut häntä rakastaa.
Oli jo puoliyö, eikä Jørund ollut vieläkään tullut. Eirik istui häntä odotellen, oli huolissaan lankonsa vuoksi, ajatteli sitten Gunhildia ja tuli iloiseksi —.
Sitten hän heräsi ja huomasi nukkuneensa kauan ulkona oli valoisaa. Hän katsoi ulos — aitovierellä kulki Jørundin kaunis vaalea ratsu ja vajassa riippuivat hänen satulansa ja valjaansa paikoillaan. Hän ei voinut sittenkään olla kovin pahoin juovuksissa —.
* * * * *
Isä ei hiiskunut asiasta sanaakaan, ennenkuin viikon kuluttua.
»Oletko sinä ajatellut, mistä me viimeksi juttelimme? Sinun naimisiin menostasi?»
»Se asia saa mennä, kuten sinä, isä, tahdot.»
* * * * *