»Oikein mielelläni.»
Jørund oli hävinnyt, niin että Eirik jäi yksin veneeseen kolmen neitosen kanssa. Gunhild istui edessä keulassa, korkealla sinistä taivasta vasten kuvastuen, valo tuli takaa, niin että hänen hoikka, vaalea olemuksensa oli vähän epäselvänä, mutta hän liikkui niin kauniisti kääntyessään ja katsellessaan ympärilleen. Hänen edessään tuhdolla istuivat sisarukset; Astrid jutellen ja kysellen ja Elin pienokaisineen, joka oli nukahtanut hänen syliinsä; hän kietoi yhtenään vaippaansa paremmin lapsen ympärille ja nosti sitä taas kurkistaen lasta. — Eirik olisi mielellään soutanut niin kauas, kunnes Saltviken olisi näkynyt, mutta heillä ei ollut aikaa.
»Hestviken on mereltä kaunein», Gunhild virkkoi heidän noustessaan rannasta ylös.
»Mutta asua vuonon rannalla — siitä sinä et taitaisikaan pitää?»
»Kyllä. Minä luulen, että pitäisin siitä oikein paljon», Gunhild virkkoi, ja Eirik ajatteli taas hänen äänensä olevan hyvän ja rauhallisen.
»Sinä et antaisi kosijalle kieltävää vastausta — jos hän tulisi hakemaan sinut näille main?» Hänestä itsestäänkin se tuntui kömpelöltä.
»En suinkaan —» Gunhild hymyili. »Ellei hänessä ole muita sen pahempia syitä.»
»Mitä sitten? — Ettäkö hän — ettäkö jos sinä esimerkiksi joutuisit asumaan yhdessä hänen naimisissa olevien sisartensa kanssa?»
Gunhild pudisti päätään.
»Neitonen, jolla on kaksitoistavuotiaasta asti ollut äitipuoli», hän vastasi vakavana, »on kyllä saanut oppia mukautumaan muitten mukaan. Niin etten luule sen minua säikäyttävän, jos muuten miehestä pidän.»