Cecilia ja Eirik saattoivat vieraita jonkin matkaa peltoa myöten. Pikku Torgils nukkui hyvin käärittynä Unan suuressa sylissä. Kun heidän piti erota, äiti ojensi kätensä:
»Minä pidän häntä hetkisen, Una!» Hän suuteli lasta, ettei se heräisi. »Kyllähän minä tiedän sinun hoitavan häntä yhtä hyvin kuin minä itsekin —.»
Veli ja sisar kulkivat hitaasti taloa kohti.
»— Mutta eiköhän sentään liene parasta, että Una hoitaa häntä tämän talven —» hän sanoi lohduttaen.
»Kyllähän se niin on; tiedänhän minä sen. Mutta —»
Eirik kulki toivoen voivansa ottaa hänet syliinsä — tai toivoi pystyvänsä tekemään jotakin, josta tämä pitäisi. Hänen sydäntään viilsi, ettei Cecilia voinut olla iloinen, vaikka hän itse oli. Keskustelunsa jälkeen Gunhildin kanssa, jolloin hänen sydämensä alkoi tykyttää, hän oli aivan erikoisen iloinen —.
* * * * *
Hänen tupaan tullessaan isä istui siellä syömässä hän ei ollut riisunut vielä takkia eikä hattuakaan. Eirik seisoi hetkisen.
»Isä — etkö sinä voisi tehdä Jørundin kanssa sovintoa? Cecilialle käy sietämättömäksi nähdä teidän kulkevan toisillenne sanaakaan sanomatta.»
»Onko hän pyytänyt sinun tästä puhumaan?»