»Ceciliako? Miten sinä voit sellaista ajatellakaan! Mutta täytyyhän sinun ymmärtää —»
»Hm. Ei Ceciliakaan puhu minulle enemmän kuin on välttämätöntä. Hän vetää Jørundin kanssa yhtä köyttä, luulen. Ja eiköhän niin lienekin paras —.
»— Meidän on odotettava vähän, Eirik, katsotaan miten käy. Minulla ei ole suurtakaan halua tarjota Jørundilie ensin sovinnon kättä. Ei se ole sitä, etten minä voisi antaa viholliselleni anteeksi — mutta Jørund. Minä olen tehnyt sen yhden kerran — myöntynyt, vaikkakin hän on väärässä — niin että pelkään hänen taas pian tekevän samoin.»
Se ei hyödyttänyt. Eikä isä ollutkaan väärässä. Hänen oli odotettava —.
Eirik näki Eikenin Bersen vähän ajan kuluttua Haugsvikenin käräjillä. Hän oli jättiläiskokoinen ja lihava, hänellä oli tuuhea, hopeanharmaa tukka, suuret, kauniit, mutta arpiset kasvot ja toinen silmä sokea rokon jäljiltä. Hän istui yksikseen penkillä; hänen rintansa muistutti suuressa nutussaan vanhan vaimon rintoja, ja vatsa ulottui polviin. Olav ja Torgrim istuivat sivupenkeillä, ja ensi kerran Eirikille selvisi, mikä ero on olemassa seitsemänkymmenen vuoden ja viidenkymmenen välillä. Hänen isänsä oli Bersen rinnalla pieni, mutta harmaasta tukastaan ja runnelluista kasvoistaan huolimatta hän näytti nuorelta ja sorjalta, suoralta ja sirovartaloiselta. Mutta Torgrim laihana ja velttoryhtisenä, vilkkaat, kulmikkaat kasvot harmaan ja ruskeankirjavan tukkamättään keskellä näytti melkein yhden ikäiseltä Eirikin mielestä. Silloin Olav kutsui Eirikiä luokseen.
Eirik seisoi Bersen edessä, vastasi kunnioittavasti ja kohteliaasti vanhuksen hänelle ylen vakavasti ja arvokkaasti tekemiin kysymyksiin. Sitten Berse viittasi, että hän sai lähteä.
— Olipa se! Eirik tuumi. Pihalla hän juoksi vallan Ragnvald Joninpojan luo.
»Mikä sinua niin naurattaa?» Ragnvald kysyi ihmeissään.
Eirik lyödä läimäsi Ragnvaldia olalle, niin että ystävä jäi katsoa töllöttämään — sitten hän ei enää voinut pidättää: hän nauroi niin, että hänen täytyi pitää Ragnvaldista kiinni.
Kotiin soudettaessa Olav kysyi: