He katsoivat toisiinsa naurahtaen.
* * * * *
Mikonmessun aikana oli jonakin päivänä kylmää, maa oli kuurassa ja vesilätäköitä peitti jääriite, silloin tällöin pyyhkäisi lumituiskukin. Sitten tuli hyvä ilma jälleen — harjut sinersivät ja lehtimetsät kultasivat ne, vuono välkkyi auringossa kirkkaan sinisenä. Äpäre vihersi lahden rinteillä valkoisten sänkien keskellä. Kaikki metsiköt olivat tulleet valoisammiksi keltaisten lehtien putoillessa, viimeiset kuihtuneet viheriät lehtitupsut vain olivat vielä leppien latvuksissa.
Eirik oli purjehtinut eräänä aamuna Saltvikenistä. Ilma oli niin kaunis, että hän jäi seisomaan vähäksi aikaa tuvan ovelle. Kirjava, viheriällä pihamaalla syövä karja oli vielä kesän jäljiltä lihava ja joukossa oli monta oivaa eläintä. He voisivat aivan hyvin ottaa Saltvikeniin viisi, kuusi vielä.
Hän huomasi Cecilian sen aitan portaalla, jonka Jørund oli saanut pitää tavaroitaan varten. Hän kantoi sylissään hyvin suurta turkki- ja vaatekuormaa. Eirik huusi hänelle, juoksi hänen luokseen ja sieppasi ne häneltä.
»Minä aioin yrittää panna talvitamineemme kuntoon ennen makuulle joutumistani — pakkanen voi tulia todenteolla piankin —» hän kääntyi aitan ovelle.
»Jos sinä aiot ottaa lisää, niin ota vain esille — minä tulen sinne ja kannan sisälle.»
Eirik palasi, juoksi vihellellen luhdin portaita ja astui luhtiin. Aurinko paistoi sisään avoimesta ovesta ja avoimen arkun ääressä polvistuvaan sisareen. Eirik riensi hänen luokseen:
»Cecilia! Sairastutko sinä —?»
»En —» hän parahti tuskasta; hän oli sulkenut arkun niin äkkiä, että sen kansi oli pudonnut hänen sormilleen.