Eirik nosti kantta — huomasi siellä jonkin esineen kimaltavan. Sitten hän tuki sisartaan ja johti hänet istumaan. Hän tarttui sisarensa käteen ja koetteli varovasti, oliko se kärsinyt vauriota. Cecilia läähätti läähättämistään raskaasti ja tuskastuneesti.
»Tahdotko sinä minun kantavan sinulle vielä lisää?» Hän nosti nopeasti arkun kannen.
Cecilia loi häneen tuskaisen katseen. Eirik näki hänen yrittävän nousta, mutta hän ei jaksanut.
»Kylläpä Jørund säilyttää hopeitaan ihmeellisessä paikassa.»
Eirik huomasi omienkin käsiensä vapisevan ottaessaan sarkakääreestä esineen toisensa jälkeen: suuren hopeakannun, jonka sisällä oli kimpale sulatettua hopeaa, kaksi pienempää pikaria.
»Näitä minä en ole ennen nähnyt.»
»En minäkään», Cecilia kuiskasi. Sitten hän sai sanotuksi: »Hän lienee ostanut nämä aivan äskettäin.»
Eirik nyökäytti vastahakoisesti.
Cecilia jatkoi hätäisen innokkaasti:
»Hänen mielestään hänen veljensä ovat aina tehneet hänelle vääryyttä — kaksikin kertaa heidän tehdessään perinnönjakoa — sen vuoksi Jørund on tullut sellaiseksi, ettei hän mielestään saa milloinkaan hopeaa kylliksi. Siellä Gunnarsbyssä rakastetaan paljon enemmän rikkauksia kuin —. Niin että Jørund tahtoo aina ostaa kaikki mitä voi.»