»Minä olen ostanut hopean.»
»Niin minä arvelinkin. Sinä olet ostanut ne niiltä ihmisiltä, jotka sinä tapasit Rundmyrissä Suscipimus Deus-sunnuntain iltana?»
»Minun olisi pitänyt muistaa niiden olevan sinun orjiasi», Jørund kivahti, »ja sinä haluat pitää sen pesän omanasi kaikkine varkaineen ja huorineen —»
»Vaikene nyt!» Eirik virkkoi rauhallisesti. »On totta, että sinun olisi pitänyt muistaa niiden ihmisten olevan meille uskollisia. Ja oletko sinä sellainen nauta, että uskot kaikkea, mitä sinulle huvin vuoksi olen ennen jutellut — enpä olisi uskonut sinua niin herkkäuskoiseksi; ei se ole sinun kaltaistasi. Mutta asianlaita on sellainen, että ratsastin ohi ja näin sinun seisovan ulkona jonkun kanssa —. He eivät ole sanoneet mitään; kehoitan sinua pitämään sen mielessäsi! — Olivatko ne itse ryöstäjiä vai olivatko he vain kätyreitä?» hän kysyi vaivoin.
»Oli eräs nainen», Jørund vastasi lyhyesti.
»Luuletko sinä sen naisen perineen ne hopeat, joita hän kuljetti pitkin maailmaa mukanaan» — mutta Eirik ei sanonut sitä, ajatteli vain.
»Olen keksinyt keinon, Jørund. Kaivetaan nämä tavarat maahan lähelle Rundmyriä. Ja kun ne ovat olleet siellä jonkin aikaa, kaivamme ne sieltä ja viemme Draumtorpin Guttormille.» —
»Minä olen ne ostanut», Jørund sanoi vihaisesti.
»Minä annan sinulle Agnarin korvaukseksi» — hän katui samassa, ettei ollut keksinyt mitään muuta; Jørund ei kohdellut aina hevosiaan hyvin. »Minä uskon sen maksavan enemmän kuin mitä sinä sille naiselle annoit», hän sanoi vähän ivallisesti.
»Etkö sinä, mies, käsitä pelastavasi täten oman kunniasi ja onnesi», hän pyysi. »Mitä hyötyä sinulla on hopeasta, jota sinä et voi käyttää?».