»Niin. Mutta sanon nyt sinulle — Cecilialle tämä on vaikeampaa kuin sinä luuletkaan. Niin totta kuin Jumala kuoli meidän kaikkien puolesta — tee tällä kertaa niinkuin pyydän!»
Olav katsoi poikaansa, mutta ei vastannut.
»Minä pyydän sinulta nyt vielä muutakin. Kun Cecilia on kirkotettu — anna hänelle koko talon emännyys!»
»Mitä sinä sanotkaan! Ja nyt kun sinä olet tuomaisillasi emännän tänne
Joninmessuna –! Cecilia ei ennätä kauan kantaa avaimia —»
»Niin, en tiedä — Olen ajatellut, että Gunhild ja minä voisimme asua suurimmaksi osaksi Saltvikenissä.»
»Ei, Eirik! Saltviken on liian pieni Eikenin tyttärelle.»
»En tiedä. Mehän saamme kerran kuitenkin Hestvikenin — ja tuskinpa meitä sen enemmän halveksitaan, vaikka asummekin sillä aikaa jonkin vuoden syrjätilalla.»
»Minä olen sinulle jo sanonut», Olav virkkoi hitaasti, »viimeksi näistä asioista juteltaessa —. Lienee sangen vaarallista myöntää Jørundin olevan oikeassa, silloin kun hän on väärässä.»
»Isä!» Eirik nousi, seisoi Olavin edessä ja puhui innokkaasti. »Minä pyydän sinulta tätä koko sydämestäni! Ajattele äitiämme! Säälitkö sinä häntä joskus hänen tässä halvattuna ja kykenemättömänä maatessaan — ja säälithän sinä — jos sinä olet katunut tehneesi hänen elämänsä raskaammaksi —. Isä, Kristus tietää, etten sano tätä vaatiakseni sinua tilille, minä tiedän, ettei sinunkaan elämäsi ollut niin helppo — minä tiedän, ettet sinä olisi ottanut häntä, mutta sinut pakotettiin naimisiin, ennenkuin olit edes täysikasvuinen. Mutta vaikket sinä hänestä pitänytkään, täytyi sinun sentään sääliä häntä, äläkä nyt tee niin, että Cecilia saa äitinsä kovan kohtalon.»
Olav oli kuunnellut poikaa — ilme saattoi Eirikin hämilleen.