»Mistä sinä sellaista olet saanut? Etten minä muka olisi pitänyt sinun äidistäsi?» Miehen kasvoille leviävä ja samassa häipyvä ihmeellisen kirkas hymy toi pojan mieleen veden kalvoon leviävät renkaat. »Kyllä minä pidin. Ja hänen tähtensä minä teen sinun pyyntösi mukaan.»
Eirikin päästyä vuoteeseen — hän makasi hopean päällä ajatellen, miten paljon mieluimmin hän olisi pitänyt kyykäärmeen pesän vuodeoljissaan — isä tuli kamarin ovelle:
»Jäätkö sinä nyt kotiin?»
»Minä aioin purjehtia sinne huomenna Toren kera. Sitten palaan kotiin parin, kolmen päivän kuluttua.»
»Hyvä on.»
— Kesken kaiken sen surkeuden, mitä hän siinä maatessaan mielessään hautoi, hänelle selvisi yhtäkkiä — asiat ovat kääntyneet sellaisiksi, ettei hänellä ole nykyjään Hestvikenissä niinkään vähän sanomista. Ja se ajatus ei suinkaan häntä murehduttanut. Ja Joninmessuna, oli isä sanonut. Hän valvoi sen yön tuntien hätää ja vastenmielisyyttä muitten asioita kohtaan, tuntien iloa omistaan —.
Keskiyön aikana hän hiipi ulos ja läksi Rundmyriä kohti. Hän löysi ajattelemansa piilopaikan, kaivoi sinne Daumtorpin hopeat. Kotiin tultuaan hän herätti Toren, ja Olavin tullessa ulos aamuhämärissä he olivat jo lastanneet veneet ja olivat lähtövalmiina.
Saltvikenissä Olav Livinpoika tuli heitä vastaan. Raajarikko muistutti kainalosauvoineen ja laihoine, rentoine jäsenineen suurta lähestyvää hämähäkkiä. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, hienot ja kapeat, silmät suuret ja ruskeat. Eirik ajatteli vastenmielisesti Jørundia, joka kysyi, oliko hän pojan isä. Eirikin vastattua nauraen olleensa silloin kaksi-kolmetoistavuotias Jørund nauroi rumasti sanoen: »Vai niinkö?» Eirik ei nyt itsekään voinut käsittää, miten hän oli kerran pitänyt Jørund Rypasta. Ja sittenkin hän piti hänestä —.
Hänellä oli kiireinen päivä. Hänen oli täällä tartuttava kaikkeen. Lehtikerput olivat vielä ulkona pieleksissä, mutta ne olivat nyt jo kuivia; niistä läksi kauas kitkerän imelä haju. Keväällä, kunhan he saivat lantaa ja pääsivät kyntämään peltoja, he vaihtaisivat risuaitansa oikeisiin aitoihin. Hän kävi myöskin katsomassa kirsikkapuitaan — niissä ei ollut marjoja, eikä niitä voinut odottaakaan, mutta ainoastaan neljä kymmenestä puusta oli kuollut, ja ruusupensaista eli kaksi. Hän poimi mintun oksan, hieroi sitä käsissään ja haisteli sitä. Hienoja, sinivihreitä lehtiä oli myöskin noussut maasta — ne lienevät olleet sitä, mitä veli Hubert sanoi acquilegiaksi; niiden siemeniä lienee joutunut mukaan juurimullassa. Niihin kasvoi suuria, hohtavan sinisiä kukkia — olikohan Gunhild nähnyt sellaisia ennen —. Gunhild hämmästyisi varmaankin huomatessaan hänellä olevan puutarhankin talossaan.
Ennen nukkumistaan hän muisti, ettei täältä ollut Eikeniin niin pitkää matkaa kuin Hestvikenistä. Ja hän valjasti seuraavana päivänä Rauden-hevosen ja ratsasti kylään.