Hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt Eikeniä muuten kuin matkan päästä — sen ohi ei kulkenut mitään yleistä tietä. Nyt hän käänsi hevosensa syrjäpolulle, joka johti taloa kohti.
Talo oli yksinään mäellä, joka vietti kahden puron uoman muodostamaa kielekettä kohti — aivan synkkää metsää kasvavan ylängön kupeella.
Eirik ratsasti sinne talon ohitse. Rakennusten luona ei ollut ihmisiä. Talo näytti metsän reunassa kuolleelta monine rakennuksineen, joiden edustalla kasvoi suuria, rusehtavalehtisiä tammia.
Talosta nousi tie metsään päin. Ilma oli kaunis, ja Eirikiä huvitti ratsastaa täten ilman aikojaan — häntä halutti ottaa selkoa, mihin täältä mentiin — kenties hän joutuisi jollekin kukkulalle, josta olisi näköala tämän seudun yli — hän oli näillä main outo.
Hän joutui siten joillekin suurille kalliopaasille, metsä oli siellä harvaa, kuusien latvat olivat joko tuulen tai lumen painamia. Harmaasammal ja kanerva peittivät tiheästi maan, ja töyrämien välissä oli soisia notkoja kuivuneine, naavaisine puineen, ja kuvastinkirkkaita, sinisiä lampia ympärillä kasvavine, keltaisine visakoivuineen.
Täällä näin korkealla peitti huurre varjopaikat, ja pienet lumijyväset sammalella osoittivat lumikuuron kiirineen metsän yli. Mutta taivas oli nyt kirkas ja sininen, jokin valkoinen poutapilvi vain viiruili taivaan ja aurinko loisti syysmetsässä. Eirik antoi hevosen levähtää, istui tyytyväisenä eikä ajatellut mitään —.
— Silloin kuului suolta huhuilu, korkea, kirkas naisenääni. Se kutsui vuohta, huusi jotakin, luultavasti nimen, surullisesti valittaen, ja sitten alkoi jälleen huhuilu.
Eirik kuunteli jännittyneenä. Sitten hän teki ristinmerkin — ellei se ollut ihminen, ei sillä olisi häneen mitään valtaa. Mutta sehän saattoi olla joku Eikenistä —.
Huhuilu läheni. Nyt hän kuuli: »Blaalin, Blaalin», hän kutsui — nyt Eirik huomasi viheriäpukuisen naisen; tämä asteli paljasta kalliota lammen tuolla puolen, pysähdellen pienten keltaisten koivujen luona.
— Nyt hän huomasi vieraan ratsastajan vuorella — hän pysähtyi epävarmana. Silloin Eirik käänsi hevosensa, huhuili niin, että kajahti, ja huusi sitten tytön nimen: »Gunhild, Gunhild —» ja ratsasti häntä kohti.